Voit lukea vanhoja blogikirjoituksiani yhä täältä, mutta tämä blogi ei ole enää käytössä. Ajantasainen blogini löytyy kotisivuiltani.
Ystävällisesti,
-Ville
torstai 24. maaliskuuta 2011
perjantai 9. heinäkuuta 2010
Ihmisoikeudet ja yksilönvapaudet arvokonservatiivien tulilinjalla
Eilen illalla Helsingin Setan toimiston ikkunoita rikottiin ja oveen piirrettiin hakaristi. Kyseessä oli toinen vakava vihaisku seksuaalivähemmistöjä vastaan viikon aikana.
Eilinen ilkivalta ja viime lauantain Pride-kulkueen suunnitelmallinen häirintä pippurisumuttein ja savukaasuin ovat todella ikäviä muistutuksia siitä, että Suomessakin riittää töitä homofobian kitkemisessä.
Ihmisten oikeus toteuttaa omaa seksuaalista suuntautumistaan on yksi kehittyneiden ihmisoikeuksien perusarvoista. Vähemmistöjen pitää voida ilmaista omaa identiteettiään ilman väkivallan, häirinnän tai syrjinnän uhkaa.
Vihan, väkivaltaisuuden ja ilkivaltaisuuden lisäksi hyökkäykset ovat erityisen tuomittavia siksi, että ne kohdistuivat ihmisten ilmaisunvapauteen. Viharikokset ovat vakava uhka paitsi ihmisten yksilönvapauden toteutumiselle, myös demokraattisille perusoikeuksille. Viharikoksiin on puututtava tiukasti. Samalla lainsäädäntöä on kehitettävä.
Oikeusministeri Tuija Brax on antamassa syksyllä lakiehdotuksen, jossa vahvistetaan nykyisten rikoslain säännösten soveltumista laajemmin viharikoksiin. Siinä rangaistuksen koventamisen perusteena mainittaisiin erikseen se, jos teon vaikuttimena on mm. seksuaalinen suuntautuneisuus.
On hyvä, että poliisi on Pride-iskun tutkinnassa korostanut vihamotiivin selvittämistä. Se osoittaa, että viharikokset otetaan jo nyt vakavasti. Rikoksen vihamotiivi on jäänyt aiemmin usein raportoimatta.
Homofobian ja viharikosten kitkemiseksi on tärkeää, että yhteiskunnallisessa keskustelussa kaikki poliittiset liikkeet ja keskeiset mielipidevaikuttajat osaltaan osoittavat vastuullisuutta.
Presidentti Tarja Halonen ja ulkoministeri Alexander Stubb ovat osoittaneet esimerkillistä poliittista johtajuutta tuomitessaan painokkaasti vihaiskut ja korostaessaan seksuaalivähemmistöjen yhdenvertaisia oikeuksia.
Sen sijaan en pidä lainkaan asiallisina kristillisdemokraattien puheenjohtaja Päivi Räsäsen tulkintaa Pride-iskusta ”vastareaktiona eliitin arvoliberalismille” ja puhetta ”avioliittosodasta” hänen vastustaessaan vihreiden ajamaa yhdenvertaista ja sukupuolineutraalia avioliittolakia. Kristillisdemokraattien viestintäpäällikkö Asmo Maanselkä kirjoittaa Keskisuomalaisessa suoraan, että ”Pride-provokaatioiden sijasta marginaalin tulisi kunnioittaa enemmistön arvoja ja pitäisi ymmärtää jättää suomalainen valtakulttuuri rauhaan.”
Kristillisdemokraatit yrittää ohjata keskustelua ”liberaalin eliitin” syyttelyksi, kun kyse on kaikkien ihmisten ihmisoikeuksista. Homojen ihmisoikeuksia ei heistä saisi puolustaa julkisesti. Homojen ihmisoikeudet ovat kristillisdemokraattien kummallisen logiikan mukaan uhka heteroille.
Vähemmistöjen oikeudet eivät ole enemmistöltä pois vaan päinvastoin: mitä suppeammin erilaisuutta sallitaan esittäytyvän julkisuudessa, sitä kapeampia meidän jokaisen yksilönvapaudet ovat. Populistit, jotka ovat arvokonservatismin nimissä rajoittamassa vähemmistöjen ilmaisunvapautta, haluavat pakottaa meitä kaikkia ahtaaseen yhden oikean kulttuurin muottiin.
Seuraavaksi, kun sopiva seksuaalikäyttäytyminen on läpikäyty, meille kerrotaan, mikä on oikeaa ja hyväksyttävää suomalaista musiikkia tai ruokaa. Arvokonservatiiveille tyypillistä on, että he haluavat tulla ihmisten koteihin ja jopa pään sisään kertomaan, mitä saa tehdä ja ajatella. Erityisen julmaa on, että he haluavat sanoa, ketä sinulla on oikeus rakastaa. Ihmisellä on täysi oikeus omassa elämässään noudattaa mitä arvokonservatiivisinta elämäntapaa, mutta se ei anna hänelle oikeutta pakottaa muita siihen.
On vastenmielistä tuoda politiikkaan tällaista suomalaiselle ajattelulle vierasta amerikkalaistyyppistä, keinotekoista vastakkainasettelua. On tärkeää, että kaikki poliittiset liikkeet tuomitsevat vähemmistöihin kohdistuvan syrjinnän ja etteivät ne ainakaan omalla toiminnallaan lisää ihmisten ennakkoluuloja.
Eilinen ilkivalta ja viime lauantain Pride-kulkueen suunnitelmallinen häirintä pippurisumuttein ja savukaasuin ovat todella ikäviä muistutuksia siitä, että Suomessakin riittää töitä homofobian kitkemisessä.
Ihmisten oikeus toteuttaa omaa seksuaalista suuntautumistaan on yksi kehittyneiden ihmisoikeuksien perusarvoista. Vähemmistöjen pitää voida ilmaista omaa identiteettiään ilman väkivallan, häirinnän tai syrjinnän uhkaa.
Vihan, väkivaltaisuuden ja ilkivaltaisuuden lisäksi hyökkäykset ovat erityisen tuomittavia siksi, että ne kohdistuivat ihmisten ilmaisunvapauteen. Viharikokset ovat vakava uhka paitsi ihmisten yksilönvapauden toteutumiselle, myös demokraattisille perusoikeuksille. Viharikoksiin on puututtava tiukasti. Samalla lainsäädäntöä on kehitettävä.
Oikeusministeri Tuija Brax on antamassa syksyllä lakiehdotuksen, jossa vahvistetaan nykyisten rikoslain säännösten soveltumista laajemmin viharikoksiin. Siinä rangaistuksen koventamisen perusteena mainittaisiin erikseen se, jos teon vaikuttimena on mm. seksuaalinen suuntautuneisuus.
On hyvä, että poliisi on Pride-iskun tutkinnassa korostanut vihamotiivin selvittämistä. Se osoittaa, että viharikokset otetaan jo nyt vakavasti. Rikoksen vihamotiivi on jäänyt aiemmin usein raportoimatta.
Homofobian ja viharikosten kitkemiseksi on tärkeää, että yhteiskunnallisessa keskustelussa kaikki poliittiset liikkeet ja keskeiset mielipidevaikuttajat osaltaan osoittavat vastuullisuutta.
Presidentti Tarja Halonen ja ulkoministeri Alexander Stubb ovat osoittaneet esimerkillistä poliittista johtajuutta tuomitessaan painokkaasti vihaiskut ja korostaessaan seksuaalivähemmistöjen yhdenvertaisia oikeuksia.
Sen sijaan en pidä lainkaan asiallisina kristillisdemokraattien puheenjohtaja Päivi Räsäsen tulkintaa Pride-iskusta ”vastareaktiona eliitin arvoliberalismille” ja puhetta ”avioliittosodasta” hänen vastustaessaan vihreiden ajamaa yhdenvertaista ja sukupuolineutraalia avioliittolakia. Kristillisdemokraattien viestintäpäällikkö Asmo Maanselkä kirjoittaa Keskisuomalaisessa suoraan, että ”Pride-provokaatioiden sijasta marginaalin tulisi kunnioittaa enemmistön arvoja ja pitäisi ymmärtää jättää suomalainen valtakulttuuri rauhaan.”
Kristillisdemokraatit yrittää ohjata keskustelua ”liberaalin eliitin” syyttelyksi, kun kyse on kaikkien ihmisten ihmisoikeuksista. Homojen ihmisoikeuksia ei heistä saisi puolustaa julkisesti. Homojen ihmisoikeudet ovat kristillisdemokraattien kummallisen logiikan mukaan uhka heteroille.
Vähemmistöjen oikeudet eivät ole enemmistöltä pois vaan päinvastoin: mitä suppeammin erilaisuutta sallitaan esittäytyvän julkisuudessa, sitä kapeampia meidän jokaisen yksilönvapaudet ovat. Populistit, jotka ovat arvokonservatismin nimissä rajoittamassa vähemmistöjen ilmaisunvapautta, haluavat pakottaa meitä kaikkia ahtaaseen yhden oikean kulttuurin muottiin.
Seuraavaksi, kun sopiva seksuaalikäyttäytyminen on läpikäyty, meille kerrotaan, mikä on oikeaa ja hyväksyttävää suomalaista musiikkia tai ruokaa. Arvokonservatiiveille tyypillistä on, että he haluavat tulla ihmisten koteihin ja jopa pään sisään kertomaan, mitä saa tehdä ja ajatella. Erityisen julmaa on, että he haluavat sanoa, ketä sinulla on oikeus rakastaa. Ihmisellä on täysi oikeus omassa elämässään noudattaa mitä arvokonservatiivisinta elämäntapaa, mutta se ei anna hänelle oikeutta pakottaa muita siihen.
On vastenmielistä tuoda politiikkaan tällaista suomalaiselle ajattelulle vierasta amerikkalaistyyppistä, keinotekoista vastakkainasettelua. On tärkeää, että kaikki poliittiset liikkeet tuomitsevat vähemmistöihin kohdistuvan syrjinnän ja etteivät ne ainakaan omalla toiminnallaan lisää ihmisten ennakkoluuloja.
tiistai 4. toukokuuta 2010
Oppia Kreikan kriisistä – sääntelyä ja pankkiveroa tarvitaan
(Julkaistu alunperin Vihreässä blogissa 4.5.2010)
Kreikan julkisen talouden katastrofaalinen tila on seurausta monesta epäonnistumisesta. Kreikka on vääristellyt tilastojaan päästäkseen euroalueeseen ja saadakseen kohtuullisella korolla lainaa. Rahoitusmarkkinat eivät ole osanneet valvoa riskejään, eivätkä pankit ole nyt niitä valmiita kantamaan. Euromaiden ja IMF:n pelastusoperaatio on näin pitkälle ajautuneessa kriisitilanteessa tarpeellinen, mutta vaarallinen ennakkotapaus.
Näin ei olisi pitänyt päästä tapahtumaan. Se, että olemme tässä tilanteessa, osoittaa, että nykyiset sääntely- ja valvontajärjestelmät eivät toimi eivätkä riitä. Kreikan ei olisi pitänyt voida elää yli varojensa näin voimakkaasti ja näin pitkään.
Pankkien ei olisi pitänyt auttaa Kreikkaa peittelemään taloustilannettaan. Goldman Sachsin toimet ovat jo (Ecofinin ja Eurostatin) tutkinnassa.
On ymmärrettävää, että Kreikan omat toimet heikon taloustilanteensa peittelemiseksi koettelevat eurooppalaista solidaarisuutta. Ei ole mukava lainata rahaa kun on ensin tullut huijatuksi. Eikä ole mukavaa lainata rahaa maalle, joka on käyttänyt rahaa näin leväperäisesti. Julkisuudessa esillä olleen julkisen sektorin paisumisen lisäksi on syytä panna merkille, että Kreikka laittaa esimerkiksi sotilasmenoihin 6 prosenttia BKT:staan.
On hyvä todeta, että emme lainaa rahaa puhtaasta solidaarisuudesta vaan myös itsekkäistä syistä. Rahan lainaaminen Kreikalle on huono vaihtoehto, mutta kuitenkin olemassa olevista paras. Euroalueen kautta olemme samassa veneessä. Eurooppalaisten pankkien kaatuminen saattaisi johtaa uuteen lamaan.
Lainanannon riskit ovat todellisia ja niihin tulee suhtautua vakavasti. Yli puolentoista miljardin laina on suuri ja sen myöntäminen on tehtävä tavalla, joka mahdollisimman hyvin turvaa takaisinmaksun. Järkevämpää olisi ollut, jos IMF:n osuus lainapotissa olisi ollut suurempi ja Euroalueen maiden pienempi, mutta näin ei nyt ole.
Rahan on myös oltava voimakkaasti ehdollista niin, että se on sidottu Kreikan toimiin oman taloutensa tervehdyttämiseksi. Onneksi nyt näin onkin. Tervehdyttämiskuuri ei tule olemaan kreikkalaisille helppo, vaikka Kreikan hallitus lupaa suojata pienituloisten asemaa.
Kaikesta tästä huolimatta näen, että lainan antaminen on perusteltua. Vaikka turvaamme samalla pankkijärjestelmää, turvaamme samalla koko euroalueen rahoitusmarkkinoiden toimivuutta.
Pidän ehdottoman tärkeänä sitä, että akuutin kriisinhoidon rinnalla viedään eteenpäin sääntelyä, joka suojaa meitä uusilta vastaavilta. Tässä tarvitaan avoimuutta, tiukempia pelisääntöjä ja niiden vahvempaa valvontaa.
Euroopan unionin on tässä yhteydessä voimakkaasti sitouduttava pankki- tai rahoitusmarkkinaveroon, jonka avulla tulevissa kriiseissä pankit itse rahoittaisivat julkiset pankkien pelastusoperaatiot. Komissio on kuukauden päästä julkaisemassa selvityksensä vaihtoehdoista.
Yhtenä vaihtoehtona on pankkien taseesta kerättävällä pankkimaksulla rakennettava vakausrahasto. Ruotsissa hallitus on jo tällaisen lain säätänytkin. Säännöt vakausrahastolle voisivat olla yhteiset koko EU:ssa, mutta päätöksenteko kunkin maan rahaston käytöstä olisi kansallista. Toisena täydentävänä tai rinnakkaisena vaihtoehtona on Euroopan laajuinen transaktioista perittävä rahoitusmarkkinavero, joka myös vähentäisi spekulatiivista rahansiirtoa.
Kreikan julkisen talouden katastrofaalinen tila on seurausta monesta epäonnistumisesta. Kreikka on vääristellyt tilastojaan päästäkseen euroalueeseen ja saadakseen kohtuullisella korolla lainaa. Rahoitusmarkkinat eivät ole osanneet valvoa riskejään, eivätkä pankit ole nyt niitä valmiita kantamaan. Euromaiden ja IMF:n pelastusoperaatio on näin pitkälle ajautuneessa kriisitilanteessa tarpeellinen, mutta vaarallinen ennakkotapaus.
Näin ei olisi pitänyt päästä tapahtumaan. Se, että olemme tässä tilanteessa, osoittaa, että nykyiset sääntely- ja valvontajärjestelmät eivät toimi eivätkä riitä. Kreikan ei olisi pitänyt voida elää yli varojensa näin voimakkaasti ja näin pitkään.
Pankkien ei olisi pitänyt auttaa Kreikkaa peittelemään taloustilannettaan. Goldman Sachsin toimet ovat jo (Ecofinin ja Eurostatin) tutkinnassa.
On ymmärrettävää, että Kreikan omat toimet heikon taloustilanteensa peittelemiseksi koettelevat eurooppalaista solidaarisuutta. Ei ole mukava lainata rahaa kun on ensin tullut huijatuksi. Eikä ole mukavaa lainata rahaa maalle, joka on käyttänyt rahaa näin leväperäisesti. Julkisuudessa esillä olleen julkisen sektorin paisumisen lisäksi on syytä panna merkille, että Kreikka laittaa esimerkiksi sotilasmenoihin 6 prosenttia BKT:staan.
On hyvä todeta, että emme lainaa rahaa puhtaasta solidaarisuudesta vaan myös itsekkäistä syistä. Rahan lainaaminen Kreikalle on huono vaihtoehto, mutta kuitenkin olemassa olevista paras. Euroalueen kautta olemme samassa veneessä. Eurooppalaisten pankkien kaatuminen saattaisi johtaa uuteen lamaan.
Lainanannon riskit ovat todellisia ja niihin tulee suhtautua vakavasti. Yli puolentoista miljardin laina on suuri ja sen myöntäminen on tehtävä tavalla, joka mahdollisimman hyvin turvaa takaisinmaksun. Järkevämpää olisi ollut, jos IMF:n osuus lainapotissa olisi ollut suurempi ja Euroalueen maiden pienempi, mutta näin ei nyt ole.
Rahan on myös oltava voimakkaasti ehdollista niin, että se on sidottu Kreikan toimiin oman taloutensa tervehdyttämiseksi. Onneksi nyt näin onkin. Tervehdyttämiskuuri ei tule olemaan kreikkalaisille helppo, vaikka Kreikan hallitus lupaa suojata pienituloisten asemaa.
Kaikesta tästä huolimatta näen, että lainan antaminen on perusteltua. Vaikka turvaamme samalla pankkijärjestelmää, turvaamme samalla koko euroalueen rahoitusmarkkinoiden toimivuutta.
Pidän ehdottoman tärkeänä sitä, että akuutin kriisinhoidon rinnalla viedään eteenpäin sääntelyä, joka suojaa meitä uusilta vastaavilta. Tässä tarvitaan avoimuutta, tiukempia pelisääntöjä ja niiden vahvempaa valvontaa.
Euroopan unionin on tässä yhteydessä voimakkaasti sitouduttava pankki- tai rahoitusmarkkinaveroon, jonka avulla tulevissa kriiseissä pankit itse rahoittaisivat julkiset pankkien pelastusoperaatiot. Komissio on kuukauden päästä julkaisemassa selvityksensä vaihtoehdoista.
Yhtenä vaihtoehtona on pankkien taseesta kerättävällä pankkimaksulla rakennettava vakausrahasto. Ruotsissa hallitus on jo tällaisen lain säätänytkin. Säännöt vakausrahastolle voisivat olla yhteiset koko EU:ssa, mutta päätöksenteko kunkin maan rahaston käytöstä olisi kansallista. Toisena täydentävänä tai rinnakkaisena vaihtoehtona on Euroopan laajuinen transaktioista perittävä rahoitusmarkkinavero, joka myös vähentäisi spekulatiivista rahansiirtoa.
perjantai 5. maaliskuuta 2010
Miksi "ydinvoimarenessanssi" jäi tulematta
Uusimmassa Time-lehdessä on hyvä artikkeli, joka kuvaa sitä kuinka uuden sukupolven ydinvoiman taloudellinen kannattamattomuus on täysin pysäyttänyt paljon puhutun ydinvoimarenessanssin. Yhdysvalloissa puhutaan sosialistisesta panostuksesta ydinvoimaan, kun yksityiset pääomat hakeutuvat taloudellisesti kannattaviin uusiutuviin energiamuotoihin.
Kiina ja Venäjä toki rakentavat vanhan 1970-luvun mallin päivitettyjä voimaloita, mutta uuden sukupolven voimaloita on rakenteilla vain kaksi, Olkiluodon 3-reaktori ja toinen Ranskassa. Kummatkin ovat ylittäneet budjettinsa reippaasti eivätkä olisi olleet taloudellisesti kannattavia ilman voimakkaita julkisia tukia (OL3:n osalta Ranskan ja Ruotsin vientituet sekä Arevan epätoivo tehdä sopimus avaimet käteen -periaatteella, minkä he nyt ovat kiistäneet ja asia on vetoomustuomioistuimessa). Etelä-Afrikan ja Kanadan ydinvoimatarjouskilpailut kaatuivat kannattavien tarjousten puutteen takia (Areva oli nostanut hintansa realistiselle tasolle).
Tässä sitaatti Timen jutusta:
"If you want to understand why the U.S. hasn't built a nuclear reactor in three decades, the Vogtle power plant outside Atlanta is an excellent reminder of the insanity of nuclear economics. The plant's original cost estimate was less than $1 billion for four reactors. Its eventual price tag in 1989 was nearly $9 billion, for only two reactors. But now there's widespread chatter about a nuclear renaissance, so the Southern Co. is finally trying to build the other two reactors at Vogtle. The estimated cost: $14 billion. And you can be sure that number is way too low, because nuclear cost estimates are always way too low.--
Nuclear power really is emissions-free, so we're fortunate that 20% of our electricity comes from existing nuclear plants. But even if they weren't spectacularly expensive, additional nukes couldn't come on line quickly enough to solve our climate problems; the industry dream of 45 new plants by 2030 would barely replace aging plants scheduled for decommissioning. And nuclear energy may be the least cost-effective way to reduce greenhouse gases, which is why private investors are pouring billions into efficiency as well as wind, solar and other renewables instead. Taxpayers would get more bang for their energy bucks if their elected representatives made similar choices.--
Ultimately, the U.S. may be heading toward a similar brand of nuclear socialism. Obama talks about massive nuclear subsidies as just one part of his larger clean-energy agenda, but he hasn't made them contingent on GOP support for that larger agenda. So the nuclear subsidies are sure to pass, while the larger agenda is likely to stall. Eventually, extravagant government largesse might create a nuclear rebirth of sorts — but it might end up strangling better solutions in their cribs or prevent them from ever being born."
Kiina ja Venäjä toki rakentavat vanhan 1970-luvun mallin päivitettyjä voimaloita, mutta uuden sukupolven voimaloita on rakenteilla vain kaksi, Olkiluodon 3-reaktori ja toinen Ranskassa. Kummatkin ovat ylittäneet budjettinsa reippaasti eivätkä olisi olleet taloudellisesti kannattavia ilman voimakkaita julkisia tukia (OL3:n osalta Ranskan ja Ruotsin vientituet sekä Arevan epätoivo tehdä sopimus avaimet käteen -periaatteella, minkä he nyt ovat kiistäneet ja asia on vetoomustuomioistuimessa). Etelä-Afrikan ja Kanadan ydinvoimatarjouskilpailut kaatuivat kannattavien tarjousten puutteen takia (Areva oli nostanut hintansa realistiselle tasolle).
Tässä sitaatti Timen jutusta:
"If you want to understand why the U.S. hasn't built a nuclear reactor in three decades, the Vogtle power plant outside Atlanta is an excellent reminder of the insanity of nuclear economics. The plant's original cost estimate was less than $1 billion for four reactors. Its eventual price tag in 1989 was nearly $9 billion, for only two reactors. But now there's widespread chatter about a nuclear renaissance, so the Southern Co. is finally trying to build the other two reactors at Vogtle. The estimated cost: $14 billion. And you can be sure that number is way too low, because nuclear cost estimates are always way too low.--
Nuclear power really is emissions-free, so we're fortunate that 20% of our electricity comes from existing nuclear plants. But even if they weren't spectacularly expensive, additional nukes couldn't come on line quickly enough to solve our climate problems; the industry dream of 45 new plants by 2030 would barely replace aging plants scheduled for decommissioning. And nuclear energy may be the least cost-effective way to reduce greenhouse gases, which is why private investors are pouring billions into efficiency as well as wind, solar and other renewables instead. Taxpayers would get more bang for their energy bucks if their elected representatives made similar choices.--
Ultimately, the U.S. may be heading toward a similar brand of nuclear socialism. Obama talks about massive nuclear subsidies as just one part of his larger clean-energy agenda, but he hasn't made them contingent on GOP support for that larger agenda. So the nuclear subsidies are sure to pass, while the larger agenda is likely to stall. Eventually, extravagant government largesse might create a nuclear rebirth of sorts — but it might end up strangling better solutions in their cribs or prevent them from ever being born."
torstai 25. helmikuuta 2010
Ajatuspoliisista, päivää
(alunperin julkaista Iltalehden blogissa 25.2.10)
”Modernin” ja ”liberaalin” kokoomuksen nuorisojärjestön puheenjohtaja esitteli omia ajatuksiaan monikulttuurisuudesta viikonloppuna niin HS:ssa kuin Hbl:ssa. Kaikkein kummallisimmassa sitaatissa hän torjuu monikulttuurisuuden sanomalla (Hbl), että ”ei ole hyvä että samassa yhteiskunnassa on monta erilaista tapaa ajatella”. Samalla hän viittaa Sharia-lain käyttöön.
Tämä kuulostaa paluulta nationalismin ylilyöntien kultavuosiin, jotka perustuivat kansalliseen yhtenäiskulttuuriin ihmisen yksilönvapauden kustannuksella. Ajatus yhtenäisestä kansasta on vaarallinen, jos se määritellään vain tiettyjen tapojen tai kielen avulla. Tämä johtaa helposti yleiseen arvokonservatismiin, jossa ihmisten vapautta rajoitetaan pakottamalla kaikkia yhteen muottiin.
On täysin oikein ja perusteltua käydä keskustelua integraation ja turvapaikkajärjestelmän ongelmista, varsinkin jos keskustelu palvelee ihmisoikeuksien ja kotoutumisen parempaa toteutumista. Sen sijaan ajatuspoliisiksi ryhtyminen olisi jo aikamoista yksilönvapauksien rajoittamista.
Arviolta korkeintaan promille suomalaisista kannattaa olkinukkea siitä, että monikulttuurisuus tarkoittaisi erilaisia pelisääntöjä tai oikeusjärjestelmää eri ihmisille. Yksikään poliittinen puolue ei sellaista tavoittele. Kulttuuritausta ei anna perusteita rikkoa lakia tai muiden ihmisoikeuksia.
Monikulttuurisuus sen sijaan tarkoittaa ihmisten vapautta olla omanlaisiaan, ajatella itse, hakeutua haluamiinsa alakulttuureihin (kuten vaikka sci-fin tai bingon harrastajiin) ilman, että siitä tulee negatiivista leimaa muun väestön silmissä. Monikulttuurisuus ei jaa ihmisiä ”kantaväestöön” tai ”maahanmuuttajiin”, vaan antaa ihmisille yhdenvertaisen mahdollisuuden toteuttaa itseään oikeusvaltion yhteisten pelisääntöjen rajoissa. Kaikki ihmiset kuuluvat johonkin vähemmistöön.
On älyllisesti mahdoton rakennelma sanoa olevansa suvaitsevainen Nokian ulkomaisille insinööreille, mutta vähemmän suvaitsevainen muille maahanmuuttajille – aivan kuin me pystyisimme ulkonäön perusteella päättelemään, kuka onkaan Nokialla töissä ja kenen maahanmuuttajan lapsesta tulee uusi Linus Torvalds. Kansainväliset suuryritykset ja huippuosaajat tuskin hakeutuvat Suomeen, jos konservatiivinen arvoympäristö imee hapen yhteiskuntamme luovuudesta.
Olennaisinta monikulttuurisessa yhteiskunnassa on se, että ihmisoikeudet kuuluvat kaikille. Maahanmuuttokriitikot usein antavat mielikuvaa itsestään sananvapauden esitaistelijoina, mutta yksilönvapauksiin muutoin he näyttävät suhtautuvan suruttoman rajaavasti.
Itse kannatan muiden perusoikeuksien lailla myös laajaa sananvapautta. Seuraavan hallituskauden aikana pitäisi pystyä sopimaan jumalanpilkan rangaistavuuden poistamisesta rikoslaista; oikeusistuin ei ole oikea paikka pyhänä pidetyn rajojen määrittelyyn, jos se rajoittaa sananvapautta.
Olemme kaltevalla pinnalla, jos ”erilaisten” ihmisten ihmisoikeuksien rajoittamisesta tuleekin yhtäkkiä poliittisesti hyväksyttävää. Tällaisia mielipiteitä saa toki esittää. Vanhusten, vammaisten tai työttömien elämä ei tällaisten päättäjien Suomessa tulisi kuitenkaan olemaan helppoa.
”Modernin” ja ”liberaalin” kokoomuksen nuorisojärjestön puheenjohtaja esitteli omia ajatuksiaan monikulttuurisuudesta viikonloppuna niin HS:ssa kuin Hbl:ssa. Kaikkein kummallisimmassa sitaatissa hän torjuu monikulttuurisuuden sanomalla (Hbl), että ”ei ole hyvä että samassa yhteiskunnassa on monta erilaista tapaa ajatella”. Samalla hän viittaa Sharia-lain käyttöön.
Tämä kuulostaa paluulta nationalismin ylilyöntien kultavuosiin, jotka perustuivat kansalliseen yhtenäiskulttuuriin ihmisen yksilönvapauden kustannuksella. Ajatus yhtenäisestä kansasta on vaarallinen, jos se määritellään vain tiettyjen tapojen tai kielen avulla. Tämä johtaa helposti yleiseen arvokonservatismiin, jossa ihmisten vapautta rajoitetaan pakottamalla kaikkia yhteen muottiin.
On täysin oikein ja perusteltua käydä keskustelua integraation ja turvapaikkajärjestelmän ongelmista, varsinkin jos keskustelu palvelee ihmisoikeuksien ja kotoutumisen parempaa toteutumista. Sen sijaan ajatuspoliisiksi ryhtyminen olisi jo aikamoista yksilönvapauksien rajoittamista.
Arviolta korkeintaan promille suomalaisista kannattaa olkinukkea siitä, että monikulttuurisuus tarkoittaisi erilaisia pelisääntöjä tai oikeusjärjestelmää eri ihmisille. Yksikään poliittinen puolue ei sellaista tavoittele. Kulttuuritausta ei anna perusteita rikkoa lakia tai muiden ihmisoikeuksia.
Monikulttuurisuus sen sijaan tarkoittaa ihmisten vapautta olla omanlaisiaan, ajatella itse, hakeutua haluamiinsa alakulttuureihin (kuten vaikka sci-fin tai bingon harrastajiin) ilman, että siitä tulee negatiivista leimaa muun väestön silmissä. Monikulttuurisuus ei jaa ihmisiä ”kantaväestöön” tai ”maahanmuuttajiin”, vaan antaa ihmisille yhdenvertaisen mahdollisuuden toteuttaa itseään oikeusvaltion yhteisten pelisääntöjen rajoissa. Kaikki ihmiset kuuluvat johonkin vähemmistöön.
On älyllisesti mahdoton rakennelma sanoa olevansa suvaitsevainen Nokian ulkomaisille insinööreille, mutta vähemmän suvaitsevainen muille maahanmuuttajille – aivan kuin me pystyisimme ulkonäön perusteella päättelemään, kuka onkaan Nokialla töissä ja kenen maahanmuuttajan lapsesta tulee uusi Linus Torvalds. Kansainväliset suuryritykset ja huippuosaajat tuskin hakeutuvat Suomeen, jos konservatiivinen arvoympäristö imee hapen yhteiskuntamme luovuudesta.
Olennaisinta monikulttuurisessa yhteiskunnassa on se, että ihmisoikeudet kuuluvat kaikille. Maahanmuuttokriitikot usein antavat mielikuvaa itsestään sananvapauden esitaistelijoina, mutta yksilönvapauksiin muutoin he näyttävät suhtautuvan suruttoman rajaavasti.
Itse kannatan muiden perusoikeuksien lailla myös laajaa sananvapautta. Seuraavan hallituskauden aikana pitäisi pystyä sopimaan jumalanpilkan rangaistavuuden poistamisesta rikoslaista; oikeusistuin ei ole oikea paikka pyhänä pidetyn rajojen määrittelyyn, jos se rajoittaa sananvapautta.
Olemme kaltevalla pinnalla, jos ”erilaisten” ihmisten ihmisoikeuksien rajoittamisesta tuleekin yhtäkkiä poliittisesti hyväksyttävää. Tällaisia mielipiteitä saa toki esittää. Vanhusten, vammaisten tai työttömien elämä ei tällaisten päättäjien Suomessa tulisi kuitenkaan olemaan helppoa.
tiistai 2. helmikuuta 2010
Puhemiesvaali lapsellista protestointia
Eduskunta on tänään aloittanut kevätistuntokautensa valitsemalla puhemiehistön. Puhemies Sauli Niinistö sai vain niukan enemmistön hyväksytyistä äänistä, kaikkiaan 89 ääntä, tultuaan uudelleen valituksi. Hylätyt äänet mukaan luettuna protestiääniä oli yli 90. Varapuhemiehet valittiin yli 160 äänen äänimäärällä.
Eduskunnan äänestystulos on lapsellista protestointia, joka mielestäni vaarantaa eduskunnan uskottavuutta entisestään kansalaisten silmissä. On kummallista, että yhtä tasavaltamme tärkeimmistä tehtävistä täytetään tällä tavalla. Eduskuntaryhmät ovat yhdessä sopineet puhemiehistön tehtävien jakamisesta ja kukin ryhmä on omasta keskuudestaan valinnut haluamansa ehdokkaan puolueensa mandaatille. Yhteinen menettely sitoo niin hallitus- kuin oppositiopuolueita, eikä siitä ole ollut tapana poiketa ilman vakavaa syytä. Sauli Niinistön pätevyys puhemieheksi ei voi olla kenellekään kyseenalainen.
Olen ymmärtänyt, että monia kansanedustajia on harmittanut se, että puhemiehenä Sauli Niinistö on näyttäytynyt julkisuudessa kritisoimassa kansanedustajien etuisuuksia ja eduskunnan budjettikäytäntöjä. Tosiasiassa Sauli Niinistön linja on ollut perusteltu ja sillä on ollut useimmissa kysymyksissä eduskuntaryhmien tuki.
Suurin ongelma lienee ollut viestintätavassa, koska monet ovat harmitelleet negatiivisen julkisuuden peittävän alleen eduskunnassa tehtävän vakavan työn ja useimpien kansanedustajien tunnollisen tavan tehdä työtään.
Jos näin on, niin tämä protesti oli typerin mahdollinen tapa näpäyttää puhemiestä. Arvostus eduskunnan tekemää arvokasta työtä ja kansanedustajien tunnollisuutta kohtaan ei varmasti kohoa kansalaisten silmissä tällaisen protestin takia.
Eduskunnan äänestystulos on lapsellista protestointia, joka mielestäni vaarantaa eduskunnan uskottavuutta entisestään kansalaisten silmissä. On kummallista, että yhtä tasavaltamme tärkeimmistä tehtävistä täytetään tällä tavalla. Eduskuntaryhmät ovat yhdessä sopineet puhemiehistön tehtävien jakamisesta ja kukin ryhmä on omasta keskuudestaan valinnut haluamansa ehdokkaan puolueensa mandaatille. Yhteinen menettely sitoo niin hallitus- kuin oppositiopuolueita, eikä siitä ole ollut tapana poiketa ilman vakavaa syytä. Sauli Niinistön pätevyys puhemieheksi ei voi olla kenellekään kyseenalainen.
Olen ymmärtänyt, että monia kansanedustajia on harmittanut se, että puhemiehenä Sauli Niinistö on näyttäytynyt julkisuudessa kritisoimassa kansanedustajien etuisuuksia ja eduskunnan budjettikäytäntöjä. Tosiasiassa Sauli Niinistön linja on ollut perusteltu ja sillä on ollut useimmissa kysymyksissä eduskuntaryhmien tuki.
Suurin ongelma lienee ollut viestintätavassa, koska monet ovat harmitelleet negatiivisen julkisuuden peittävän alleen eduskunnassa tehtävän vakavan työn ja useimpien kansanedustajien tunnollisen tavan tehdä työtään.
Jos näin on, niin tämä protesti oli typerin mahdollinen tapa näpäyttää puhemiestä. Arvostus eduskunnan tekemää arvokasta työtä ja kansanedustajien tunnollisuutta kohtaan ei varmasti kohoa kansalaisten silmissä tällaisen protestin takia.
lauantai 23. tammikuuta 2010
Lisää kannustimia yrittäjille ilman verokeinottelua
(alunperin julkaistu Vihreä blogissa 22.1.2010)
Vihreiden mielestä yrittäjyyden, ja erityisesti pk-yrittäjyyden, edellytykset on Suomen tulevaisuuden menestyksen kannalta keskeinen asia. Emme voi kaikki elää pelkästään muutaman vientiteollisuuden suuryrityksen kansainvälisille suhdanteille alttiin tuloksentekokyvyn varassa.
Suomesta puuttuu kansainvälisessä vertailussa satoja tuhansia kotimaiseen kysyntään perustuvia työpaikkoja. Meillä on myös verrattain vähän kasvuyrityksiä. Haluamme, että pienyrittäjyys tehdään nykyistä helpommaksi: on vahvistettava yhden luukun periaatetta, helpotettava ensimmäisen ulkopuolisen työntekijän palkkausta ja parannettava perusturvaa. Haluamme myös sellaisen verotuksen, joka kannustaa kasvuun.
Samalla on kuitenkin vahvistettava hyvinvointiyhteiskunnan veropohjaa mittavan julkisen talouden vajeen kattamiseksi. On myös puututtava siihen kehitykseen, jossa tuloerot ovat Suomessa viime vuosikymmeninä kasvaneet toteutetun veropolitiikan takia kansainvälisessä vertailussa poikkeuksellisen voimakkaasti.
Yhtenä osana veropohjan vahvistamista vihreät esitti tällä viikolla listaamattomien yritysten omistajien osinkojen nollaveroluokan poistamista. Vihreiden mielestä hyvän yrittäjäpolitiikan on kannustettava ensisijaisesti yrityksen kannattavuuden ja menestyksen tukemiseen, ei omistajan voiton maksimointiin verohelpotuksilla. Yrityksen kannattavuuden lisääminen on paras tapa houkutella uusia rahoittajia ja tukea pienyrittäjiä.
Nollaverokanta ei ole yritysten kannattavuuden kannalta paras tapa suosia yrittäjyyttä. Monissa muissa Euroopan maissa on paljon enemmän yrittäjiä kuin meillä vaikka käytössä ei ole näin laajaa veroporkkanaa.
Nykymallin ongelma on, että listaamattoman yrityksen omistaja voi saada osingoista jopa 90 000 euroa verovapaasti kun 90 000 euron palkkatuloilla verotus on 42 %. Ero on huomattava, vaikka huomioitaisiin yrityksen voitosta maksettava 26 prosentin vero.
Kansainvälisessä käytännössä on normaalia verottaa tulonsiirtoa yritykseltä yksityishenkilölle, vaikka yritys olisikin jo maksanut veroa. Kaksoisverotuksesta puhuminen on perusteltua lähinnä omistajayrittäjän osingonmaksussa. Osingon saa myös muut omistajasijoittajat kuin itse yrittäjä: pienyrittäjä ottaa usein tulonsa palkkana.
Merkittävä veroero houkuttaa erityisesti suurituloisia muuttamaan palkkatulon osingoksi, jos se vain suinkin on mahdollista. Houkutin tulomuuntoon on ollut niin suuri, että se on suurin yksittäinen syy viime vuosina kasvaneiden tuloerojen taustalla. Ilmiön laajuutta kuvaa se, että parhaiten ansaitseva prosentti väestöstä saa nyt 62 % tuloistaan pääomatulona kun osuus vuonna -94 oli vielä vajaat 30 prosenttia. Tätä muunto-ongelmaa ei ratkaista ilman nollaverokantaan puuttumista.
Toinen ongelma on se, kuinka yrityksen nettovarallisuuteen sidottu osinkojen verottomuus vaikuttaa moniin yritysten päätöksiin. Moni yritys mitoittaa osingonjaon verovapauden mukaan eikä yrityksen muista tarpeista käsin. Kynnys listautua pörssiin ja saada uutta pääomaa kasvaa, koska pörssiyritysten maksamista osingoista maksetaan veroa ensimmäisestä eurosta alkaen.
Täysin suomalainen erityisyys on se, että osinkojen verottomuus on ylipäänsä sidottu yrityksen nettovarallisuuteen (osinkojen verovapauden raja on 9% yrityksen nettovarallisuudesta). Tämä ohjaa kasvattamaan nettovarallisuutta eikä panostamaan esimerkiksi T&K –investointeihin. Tämä ei voi olla hyvä keino kasvuyrittäjyyden tukemiseen.
Mihin pitäisi pyrkiä? Muissa Pohjoismaissa yhteenlaskettu yhtiön ja osakkaan veroprosentti on lähes 45 prosenttia. OECD-maissa yhteenlasketun verokannan mediaani oli 2009 42,8%. Suomessa nyt listaamattomissa yrityksissä alimmillaan 26%.
Vihreiden mielestä nykyisen nollaverokannan sijaan voidaan harkita muita kansantaloudellisesti parempia tapoja varmistaa osinkojen maksun ja omistajuuden kannustavuus. Yhtenä vaihtoehtona on Norjan malli, jossa verovapautta ei ole sidottu nettovarallisuuteen vaan riskittömään markkinakorkoon, ja se koskee kaikkia yrityksiä. Muita kuin nollaverokantaan kuuluvia osinkoja verotetaan tällä hetkellä 19,6%, koska vain 70% osingoista on pääomaveron alaista tuloa. Jos halutaan tukea erityisesti pk-yrittäjyyttä, tätä osuutta voitaisiin jollain mallilla porrastaa. Sopivia kannustimia pohditaan myös valtiovarainministeriön veropolitiikkaa suunnittelevassa Hetemäen työryhmässä.
Verotuksen kiristämisen tarpeeksi pääministeri Vanhanen on arvioinut kahden miljardin euron suuruusluokan. Vihreiden mielestä ei ole kohtuutonta, jos tästä kokonaisuudesta noin 300-400 miljoonaa euroa kerätään pääomatulojen ja osinkoverotuksen saralta. Yritysten ja työn verotusta ei vihreiden mielestä tule kiristää, koska se olisi yritysten kannattavuuden ja työllisyyden kannalta haitallista.
Vihreiden mielestä yrittäjyyden, ja erityisesti pk-yrittäjyyden, edellytykset on Suomen tulevaisuuden menestyksen kannalta keskeinen asia. Emme voi kaikki elää pelkästään muutaman vientiteollisuuden suuryrityksen kansainvälisille suhdanteille alttiin tuloksentekokyvyn varassa.
Suomesta puuttuu kansainvälisessä vertailussa satoja tuhansia kotimaiseen kysyntään perustuvia työpaikkoja. Meillä on myös verrattain vähän kasvuyrityksiä. Haluamme, että pienyrittäjyys tehdään nykyistä helpommaksi: on vahvistettava yhden luukun periaatetta, helpotettava ensimmäisen ulkopuolisen työntekijän palkkausta ja parannettava perusturvaa. Haluamme myös sellaisen verotuksen, joka kannustaa kasvuun.
Samalla on kuitenkin vahvistettava hyvinvointiyhteiskunnan veropohjaa mittavan julkisen talouden vajeen kattamiseksi. On myös puututtava siihen kehitykseen, jossa tuloerot ovat Suomessa viime vuosikymmeninä kasvaneet toteutetun veropolitiikan takia kansainvälisessä vertailussa poikkeuksellisen voimakkaasti.
Yhtenä osana veropohjan vahvistamista vihreät esitti tällä viikolla listaamattomien yritysten omistajien osinkojen nollaveroluokan poistamista. Vihreiden mielestä hyvän yrittäjäpolitiikan on kannustettava ensisijaisesti yrityksen kannattavuuden ja menestyksen tukemiseen, ei omistajan voiton maksimointiin verohelpotuksilla. Yrityksen kannattavuuden lisääminen on paras tapa houkutella uusia rahoittajia ja tukea pienyrittäjiä.
Nollaverokanta ei ole yritysten kannattavuuden kannalta paras tapa suosia yrittäjyyttä. Monissa muissa Euroopan maissa on paljon enemmän yrittäjiä kuin meillä vaikka käytössä ei ole näin laajaa veroporkkanaa.
Nykymallin ongelma on, että listaamattoman yrityksen omistaja voi saada osingoista jopa 90 000 euroa verovapaasti kun 90 000 euron palkkatuloilla verotus on 42 %. Ero on huomattava, vaikka huomioitaisiin yrityksen voitosta maksettava 26 prosentin vero.
Kansainvälisessä käytännössä on normaalia verottaa tulonsiirtoa yritykseltä yksityishenkilölle, vaikka yritys olisikin jo maksanut veroa. Kaksoisverotuksesta puhuminen on perusteltua lähinnä omistajayrittäjän osingonmaksussa. Osingon saa myös muut omistajasijoittajat kuin itse yrittäjä: pienyrittäjä ottaa usein tulonsa palkkana.
Merkittävä veroero houkuttaa erityisesti suurituloisia muuttamaan palkkatulon osingoksi, jos se vain suinkin on mahdollista. Houkutin tulomuuntoon on ollut niin suuri, että se on suurin yksittäinen syy viime vuosina kasvaneiden tuloerojen taustalla. Ilmiön laajuutta kuvaa se, että parhaiten ansaitseva prosentti väestöstä saa nyt 62 % tuloistaan pääomatulona kun osuus vuonna -94 oli vielä vajaat 30 prosenttia. Tätä muunto-ongelmaa ei ratkaista ilman nollaverokantaan puuttumista.
Toinen ongelma on se, kuinka yrityksen nettovarallisuuteen sidottu osinkojen verottomuus vaikuttaa moniin yritysten päätöksiin. Moni yritys mitoittaa osingonjaon verovapauden mukaan eikä yrityksen muista tarpeista käsin. Kynnys listautua pörssiin ja saada uutta pääomaa kasvaa, koska pörssiyritysten maksamista osingoista maksetaan veroa ensimmäisestä eurosta alkaen.
Täysin suomalainen erityisyys on se, että osinkojen verottomuus on ylipäänsä sidottu yrityksen nettovarallisuuteen (osinkojen verovapauden raja on 9% yrityksen nettovarallisuudesta). Tämä ohjaa kasvattamaan nettovarallisuutta eikä panostamaan esimerkiksi T&K –investointeihin. Tämä ei voi olla hyvä keino kasvuyrittäjyyden tukemiseen.
Mihin pitäisi pyrkiä? Muissa Pohjoismaissa yhteenlaskettu yhtiön ja osakkaan veroprosentti on lähes 45 prosenttia. OECD-maissa yhteenlasketun verokannan mediaani oli 2009 42,8%. Suomessa nyt listaamattomissa yrityksissä alimmillaan 26%.
Vihreiden mielestä nykyisen nollaverokannan sijaan voidaan harkita muita kansantaloudellisesti parempia tapoja varmistaa osinkojen maksun ja omistajuuden kannustavuus. Yhtenä vaihtoehtona on Norjan malli, jossa verovapautta ei ole sidottu nettovarallisuuteen vaan riskittömään markkinakorkoon, ja se koskee kaikkia yrityksiä. Muita kuin nollaverokantaan kuuluvia osinkoja verotetaan tällä hetkellä 19,6%, koska vain 70% osingoista on pääomaveron alaista tuloa. Jos halutaan tukea erityisesti pk-yrittäjyyttä, tätä osuutta voitaisiin jollain mallilla porrastaa. Sopivia kannustimia pohditaan myös valtiovarainministeriön veropolitiikkaa suunnittelevassa Hetemäen työryhmässä.
Verotuksen kiristämisen tarpeeksi pääministeri Vanhanen on arvioinut kahden miljardin euron suuruusluokan. Vihreiden mielestä ei ole kohtuutonta, jos tästä kokonaisuudesta noin 300-400 miljoonaa euroa kerätään pääomatulojen ja osinkoverotuksen saralta. Yritysten ja työn verotusta ei vihreiden mielestä tule kiristää, koska se olisi yritysten kannattavuuden ja työllisyyden kannalta haitallista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
