(alunperin julkaistu Vihreässä blogissa 30.9.2009)
Vaalirahoituskriisin juuret ovat kylmän sodan aikaisessa kabinettipolitiikassa. Perinteiset puolueet omaksuivat silloin suljettuja toimintatapoja, koska pelkäsivät avoimuuden vaarantavan Suomen ulkopoliittista asemaa.
Viime vuosiin saakka perinteiset puolueet eivät ole olleet halukkaita uusimaan politiikan toimintatapoja kehittyneen ja avoimen länsimaisen demokratian tasolle. Pikemminkin näyttää siltä, että vaalirahoituksen osalta on vain omaksuttu uusia kyseenalaisia rahankeruun tapoja. Vaalilahjoitusten luoma varjo raha-automaattiyhdistyksen tärkeälle avustustehtävälle on ollut järkytys.
Vihreät ovat korostaneet avoimen vaalirahoituslainsäädännön välttämättömyyttä kansalaisten luottamuksen säilyttämiseksi. Kaikkien puolueita lähellä olevien tahojen ulkopuolisen rahoituksen - puolueen omista säätiöistä ja yrityksistä paikallisyhdistyksiin - on oltava avointa ja reaaliaikaisesti julkisesta rekisteristä tarkistettavissa. Puoluerahoitusta uudistettaessa on asetettava myös riittäviä sanktioita niille, jotka eivät noudata sääntöjä.
Ulkopuolisen rahoituksen rajoittamiseen liittyvien esitysten harkinta on esillä Tarastin työryhmässä. Vihreiden mielestä tällaisille rajoituksille on selvä tilaus yleisen rahoituskilpavarustelun hillitsemiseksi ja ehdokkaiden tasavertaisuuden varmistamiseksi. Yksityishenkilöiden lahjoituksia ei kuitenkaan tule kieltää täysin. Perustuslaki suojaa kansalaisille laajat oikeudet osallistua poliittiseen toimintaan, myös esimerkiksi pieniä rahalahjoituksia tekemällä.
Valtion ja kuntien omistuksessa ja määräysvallassa olevat yhteisöt ovat joissakin tapauksessa olleet avokätisiä vaalitukien jakajia. Tämä on osaltaan hämärtänyt vaalirahoitusta, kun yhteisiä verorahoja on käytetty - ei aina niin tasapuolisesti - vaalitoiminnan rahoitukseen. Toivottavasti uudessa puoluerahoituslaissa tällainen tuki kielletään kokonaan.
Ylipäänsä avoimuuden pitäisi olla politiikanteon keskiössä muissakin kysymyksissä. Suomessa ihmiset uskovat vähemmän omiin vaikutusmahdollisuuksiinsa kuin useissa muissa länsimaissa. Tähän ongelmaan olisi syytä vastata perustuslain uudistuksessa. Useissa länsimaissa politiikkaa on modernisoitu parantamalla kansalaisten suoria vaikutusmahdollisuuksia esimerkiksi kansalaisaloitteilla ja kansanäänestyksillä.
keskiviikko 30. syyskuuta 2009
tiistai 15. syyskuuta 2009
Finanssijärjestelmän läpinäkyvyyttä lisättävä
(alunperin julkaistu Vihreässä blogissa 15.9.2009)
Taantuman myötä uusliberalismi on saanut väistyä keynesiläisyyden tieltä. On oikein, että valtiot ovat pelastaneet meidät kuilun partaalta markkinoiden ajauduttua täydelliseen epäluottamukseen ja paniikkiin viime vuoden lopulla.
Ei kuitenkaan voi olla niin, että voitot ovat yksityisiä ja tappiot sosialisoidaan. Tasapainoisen ja läpinäkyvän finanssijärjestelmän luominen onkin keskeinen haaste lähivuosille, jotta voimme varmistaa kestävän kansainvälisen talouskehityksen.
Viime vuosikymmenien maailmantalouden kasvu on pitkälti perustunut talouden globalisaatioon, jossa pääomat ovat ennen näkemättömällä tehokkuudella etsineet ympäri maailman parasta tuottoa sijoitukselle. Vapaakauppa on monin tavoin terveempää kuin korkeihin tulleihin ja tukiin perustuva protektionistinen kauppapolitiikka, ja se on nostanut useita maita irti köyhyydestä.
Todellinen ongelma on vapaakaupan rinnalla kulkenut säätelyn purkaminen ja talouden irtautuminen poliittisesta valvonnasta, mikä on mahdollistanut valtavien riskien kerääntymisen kansainväliseen rahoitusjärjestelmään. Vapaakauppa ei saa tarkoittaa arvoista vapaata kauppaa. Talouskriisin takana olevien rajoittamattomien, salailua ja veronkiertoa suosivien, markkinoiden ongelmat on korjattava.
Länsimaiset demokratiat ovat viime vuosikymmeninä taipuneet hyväksymään sen, että kansainvälinen verokilpailu pakottaa alentamaan kokonaisveroastetta. Taantuma on terveellä tavalla rikkonut myös tätä konsensusta. Veronkiertoa suosivat veroparatiisit eivät saa olla niitä, jotka asettavat muut tosiasioiden eteen. Länsimaisten demokratioiden on nyt asetettava veroparatiisit tosiasioiden eteen.
Suomen on oltava aktiivinen veroparatiisien salaisuuden verhon nostamisessa, koska ne uhkaavat hyvinvointivaltion veropohjaa, vääristävät markkinoiden toimintaa ja estävät läpinäkyvyyden toteutumisen kansainvälisessä taloudessa. Muutoinkin Suomen on edistettävä reilujen ja läpinäkyvien pelisääntöjen luomista kansainvälisille finanssimarkkinoille sekä varmistettava Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston toimintakyky uudenlaisessa maailmassa.
Olemme eduskuntaryhmässä pohtineet finanssimarkkinoiden säätelyä viime vuonna kolmella finanssiaamiaisella alan asiantuntijoiden kanssa.
Taantuman myötä uusliberalismi on saanut väistyä keynesiläisyyden tieltä. On oikein, että valtiot ovat pelastaneet meidät kuilun partaalta markkinoiden ajauduttua täydelliseen epäluottamukseen ja paniikkiin viime vuoden lopulla.
Ei kuitenkaan voi olla niin, että voitot ovat yksityisiä ja tappiot sosialisoidaan. Tasapainoisen ja läpinäkyvän finanssijärjestelmän luominen onkin keskeinen haaste lähivuosille, jotta voimme varmistaa kestävän kansainvälisen talouskehityksen.
Viime vuosikymmenien maailmantalouden kasvu on pitkälti perustunut talouden globalisaatioon, jossa pääomat ovat ennen näkemättömällä tehokkuudella etsineet ympäri maailman parasta tuottoa sijoitukselle. Vapaakauppa on monin tavoin terveempää kuin korkeihin tulleihin ja tukiin perustuva protektionistinen kauppapolitiikka, ja se on nostanut useita maita irti köyhyydestä.
Todellinen ongelma on vapaakaupan rinnalla kulkenut säätelyn purkaminen ja talouden irtautuminen poliittisesta valvonnasta, mikä on mahdollistanut valtavien riskien kerääntymisen kansainväliseen rahoitusjärjestelmään. Vapaakauppa ei saa tarkoittaa arvoista vapaata kauppaa. Talouskriisin takana olevien rajoittamattomien, salailua ja veronkiertoa suosivien, markkinoiden ongelmat on korjattava.
Länsimaiset demokratiat ovat viime vuosikymmeninä taipuneet hyväksymään sen, että kansainvälinen verokilpailu pakottaa alentamaan kokonaisveroastetta. Taantuma on terveellä tavalla rikkonut myös tätä konsensusta. Veronkiertoa suosivat veroparatiisit eivät saa olla niitä, jotka asettavat muut tosiasioiden eteen. Länsimaisten demokratioiden on nyt asetettava veroparatiisit tosiasioiden eteen.
Suomen on oltava aktiivinen veroparatiisien salaisuuden verhon nostamisessa, koska ne uhkaavat hyvinvointivaltion veropohjaa, vääristävät markkinoiden toimintaa ja estävät läpinäkyvyyden toteutumisen kansainvälisessä taloudessa. Muutoinkin Suomen on edistettävä reilujen ja läpinäkyvien pelisääntöjen luomista kansainvälisille finanssimarkkinoille sekä varmistettava Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston toimintakyky uudenlaisessa maailmassa.
Olemme eduskuntaryhmässä pohtineet finanssimarkkinoiden säätelyä viime vuonna kolmella finanssiaamiaisella alan asiantuntijoiden kanssa.
keskiviikko 2. syyskuuta 2009
Joustoa pienten lasten vanhempien työhön
Pääministeri Vanhanen on jälleen tuonut esille ajatuksensa perheverotukseen palaamisesta alle 3-vuotiaiden lasten vanhemmille. Jaan Vanhasen hyvän ja vilpittömän pyrkimyksen helpottaa lapsiperheiden arkea, mutta hänen ratkaisunsa on vanhemmuuden kannalta paluuta menneeseen työnjakoon. Se tarkoittaisi sitä, että verotuksella suositaan ylipitkiä työpäiviä toiselle vanhemmalle toisen ollessa kotona. Useimmille tämä tarkoittaisi ”poissaolevan isän ja kotona olevan äidin” –perhemallin suosimista.
Sen sijaan on etsittävä ratkaisuja, jotka tukevat molempien työssäkäyvien vanhempien mahdollisuutta olla enemmän läsnä perheen lasten arjessa. Osittaisen hoitovapaan etujen parantaminen ja tasavertaista vanhemmuutta tukevan 5+5+5 –vanhempainvapaamallin toteuttaminen edistäisivät modernin vanhemmuuden ja työn sujuvaa yhteensovittamista parhaiten.
Vanhasen perheverotusmalli on paitsi vanhemmuuden myös veropolitiikan kannalta paluuta historiaan. Verotuksessa ollaan siirrytty henkilöverotukseen juuri siksi, että se vahvistaisi naisten tasavertaista asemaa perheen taloudessa ja työelämässä. Sosiaaliturvan puolella olemme vasta pääsemässä siihen, että puolison tulot eivät vaikuta sosiaalietuuksien määrään. Perheverotuksen mahdollistaminen pienten lasten vanhemmille tarkoittaisi sitä, että mitä suuremmat tuloerot vanhempien välillä, sitä enemmän siitä olisi taloudellista hyötyä nykyiseen tilanteeseen verrattuna.
Vanhemmuuden kustannusten epätasainen jakautuminen työnantajien kesken johtaa jo nyt käytännössä nuorten naisten syrjintään työmarkkinoilla. Tämän takia meillä on eräänlaista pakotettua tai ainakin pitkitettyä kotiäitiyttä, koska työmarkkinoille paluu ja pysyvän työsuhteen saanti on vaikeaa. Nuorten naisten työllisyysaste on selvästi nuorten miesten työllisyyttä alhaisempi sekä selvästi alle muiden Pohjoismaiden tason. Kotihoitoa on ehdottomasti tuettava yhtenä perheen vaihtoehtona ja molempien vanhempien mahdollisuutena, mutta vääristyneet taloudelliset kannustimet tai epätasa-arvoiset rakenteet eivät saa johtaa naisten ajautumiseen haluamattaan pitkäksi aikaa työmarkkinoiden ulkopuolelle. Vanhasen malli johtaisi käytännössä tähän, mikä tarkoittaisi myös työllisyysasteen laskemista ja julkisen talouden heikentymistä yhä harvemman ollessa työmarkkinoilla.
Tasa-arvoisessa perheessä molemmilla vanhemmilla on jaettu vastuu lasten arjesta. Nuoret isät tekevät Suomessa lähes eniten töitä eri väestöryhmistä. Yhteiskunnan asenteet tekevät isälle liian vaikeaksi valita ajan viettämisen lastensa kanssa. Isien mahdollisuuksia viettää enemmän aikaa perheensä kanssa on kaikin tavoin tuettava.
Ruotsalaisen tutkimuksen mukaan perheen hyvinvointi on suurempaa ja avioerot harvinaisempia niissä perheissä, missä isä on pitänyt merkittävän osan vanhempainvapaasta. Siirtyminen nykyistä pitempään, molemmille vanhemmille kiintiöitettyyn vanhempainvapaamalliin (5 kuukautta molemmille vanhemmille omaa ja 5 kuukautta vapaasti jaettavaa vapaata) tukisi molempien vanhempien oikeutta kantaa päävastuuta vuorollaan pienten lasten hoidosta. Tällöin äidin on helpompi palata töihin ja vastuu perheen arjesta jaetaan myös myöhemmin molempien vanhempien ollessa työelämässä.
Samalla on lisättävä osittaisen hoitovapaan kannustimia. On niin yhteiskunnan kuin perheen kannalta järkevämpää suosia sitä, että molemmat vanhemmat lyhentävät työaikaansa kuin että toinen jää pitkäksi aikaa kokonaan työelämän ulkopuolelle. Monet modernit isät ja äidit kokevat riittämättömyyden tunnetta pyrkiessään täyttämään tehtävänsä niin perheessä kuin työelämässä. Työelämän tahdin on joustettava ja mahdollistettava työntekijän tarpeisiin räätälöityjä työaikaratkaisuja, jotta vanhemmille jää aikaa myös lapsilleen.
Oikeus läsnäolevaan vanhemmuuteen ja hyvään lapsiperheen arkeen kuuluu molemmille vanhemmille. Lapsemme ansaitsevat kaksi läheistä ihmissuhdetta.
PS. Lisäys 3.9. klo 12.57. Hallitus on juuri antanut esityksen isäkuukauden pidentämisestä kahdella viikolla yhteensä kuuteen viikkoon! Olin itse hallitusneuvotteluissa tässä sosiaali-, terveys- ja työasioita neuvottelevassa työryhmässä tätä ratkaisua sopimassa ja olen todella iloinen, että se nyt vihdoin toteutuu.
Isyysvapaan pidentäminen alkaa saada isyysvapaan nyt niin pitkäksi, että yhä useampi isä uskaltaa tämän kannustimen avulla valita lapsensa päävastuullisen hoitamisen - se lisää myös työyhteisön ymmärrystä sille, että isien todella halutaan käyttävän isyysvapaata. Kun aika on vielä näin pitkä, tarkoittaa se sitä että isä aidosti on päävastuussa vauvan hoidosta - aiemmin isyyskuukauden lyhyyden takia sen saattoi ajoittaa samaan ajankohtaan äidin lomien kanssa (mikä ei sinällään ole tietysti huono asia perheen kannalta, mutta isän omaehtoisen arjen pyörittämisen kokemuksen ja isä-lapsi-suhteen kannalta pidempi isyysvapaa edistää tasaveroista vanhemmuutta).
Sen sijaan on etsittävä ratkaisuja, jotka tukevat molempien työssäkäyvien vanhempien mahdollisuutta olla enemmän läsnä perheen lasten arjessa. Osittaisen hoitovapaan etujen parantaminen ja tasavertaista vanhemmuutta tukevan 5+5+5 –vanhempainvapaamallin toteuttaminen edistäisivät modernin vanhemmuuden ja työn sujuvaa yhteensovittamista parhaiten.
Vanhasen perheverotusmalli on paitsi vanhemmuuden myös veropolitiikan kannalta paluuta historiaan. Verotuksessa ollaan siirrytty henkilöverotukseen juuri siksi, että se vahvistaisi naisten tasavertaista asemaa perheen taloudessa ja työelämässä. Sosiaaliturvan puolella olemme vasta pääsemässä siihen, että puolison tulot eivät vaikuta sosiaalietuuksien määrään. Perheverotuksen mahdollistaminen pienten lasten vanhemmille tarkoittaisi sitä, että mitä suuremmat tuloerot vanhempien välillä, sitä enemmän siitä olisi taloudellista hyötyä nykyiseen tilanteeseen verrattuna.
Vanhemmuuden kustannusten epätasainen jakautuminen työnantajien kesken johtaa jo nyt käytännössä nuorten naisten syrjintään työmarkkinoilla. Tämän takia meillä on eräänlaista pakotettua tai ainakin pitkitettyä kotiäitiyttä, koska työmarkkinoille paluu ja pysyvän työsuhteen saanti on vaikeaa. Nuorten naisten työllisyysaste on selvästi nuorten miesten työllisyyttä alhaisempi sekä selvästi alle muiden Pohjoismaiden tason. Kotihoitoa on ehdottomasti tuettava yhtenä perheen vaihtoehtona ja molempien vanhempien mahdollisuutena, mutta vääristyneet taloudelliset kannustimet tai epätasa-arvoiset rakenteet eivät saa johtaa naisten ajautumiseen haluamattaan pitkäksi aikaa työmarkkinoiden ulkopuolelle. Vanhasen malli johtaisi käytännössä tähän, mikä tarkoittaisi myös työllisyysasteen laskemista ja julkisen talouden heikentymistä yhä harvemman ollessa työmarkkinoilla.
Tasa-arvoisessa perheessä molemmilla vanhemmilla on jaettu vastuu lasten arjesta. Nuoret isät tekevät Suomessa lähes eniten töitä eri väestöryhmistä. Yhteiskunnan asenteet tekevät isälle liian vaikeaksi valita ajan viettämisen lastensa kanssa. Isien mahdollisuuksia viettää enemmän aikaa perheensä kanssa on kaikin tavoin tuettava.
Ruotsalaisen tutkimuksen mukaan perheen hyvinvointi on suurempaa ja avioerot harvinaisempia niissä perheissä, missä isä on pitänyt merkittävän osan vanhempainvapaasta. Siirtyminen nykyistä pitempään, molemmille vanhemmille kiintiöitettyyn vanhempainvapaamalliin (5 kuukautta molemmille vanhemmille omaa ja 5 kuukautta vapaasti jaettavaa vapaata) tukisi molempien vanhempien oikeutta kantaa päävastuuta vuorollaan pienten lasten hoidosta. Tällöin äidin on helpompi palata töihin ja vastuu perheen arjesta jaetaan myös myöhemmin molempien vanhempien ollessa työelämässä.
Samalla on lisättävä osittaisen hoitovapaan kannustimia. On niin yhteiskunnan kuin perheen kannalta järkevämpää suosia sitä, että molemmat vanhemmat lyhentävät työaikaansa kuin että toinen jää pitkäksi aikaa kokonaan työelämän ulkopuolelle. Monet modernit isät ja äidit kokevat riittämättömyyden tunnetta pyrkiessään täyttämään tehtävänsä niin perheessä kuin työelämässä. Työelämän tahdin on joustettava ja mahdollistettava työntekijän tarpeisiin räätälöityjä työaikaratkaisuja, jotta vanhemmille jää aikaa myös lapsilleen.
Oikeus läsnäolevaan vanhemmuuteen ja hyvään lapsiperheen arkeen kuuluu molemmille vanhemmille. Lapsemme ansaitsevat kaksi läheistä ihmissuhdetta.
PS. Lisäys 3.9. klo 12.57. Hallitus on juuri antanut esityksen isäkuukauden pidentämisestä kahdella viikolla yhteensä kuuteen viikkoon! Olin itse hallitusneuvotteluissa tässä sosiaali-, terveys- ja työasioita neuvottelevassa työryhmässä tätä ratkaisua sopimassa ja olen todella iloinen, että se nyt vihdoin toteutuu.
Isyysvapaan pidentäminen alkaa saada isyysvapaan nyt niin pitkäksi, että yhä useampi isä uskaltaa tämän kannustimen avulla valita lapsensa päävastuullisen hoitamisen - se lisää myös työyhteisön ymmärrystä sille, että isien todella halutaan käyttävän isyysvapaata. Kun aika on vielä näin pitkä, tarkoittaa se sitä että isä aidosti on päävastuussa vauvan hoidosta - aiemmin isyyskuukauden lyhyyden takia sen saattoi ajoittaa samaan ajankohtaan äidin lomien kanssa (mikä ei sinällään ole tietysti huono asia perheen kannalta, mutta isän omaehtoisen arjen pyörittämisen kokemuksen ja isä-lapsi-suhteen kannalta pidempi isyysvapaa edistää tasaveroista vanhemmuutta).
tiistai 1. syyskuuta 2009
Musiikki voi muuttaa maailmaa
Sain eilen kunnian osallistua Tukholmassa arvostetun Polar-musiikkipalkinnon jakotilaisuuteen. Tänä vuonna palkinnon sai kaksi ainutlaatuista muusikintekijää, venezualalainen Jose Antonio Abreu sekä Peter Gabriel. Itselleni tilaisuus oli ainutlaatuinen myös siksi, että Peter Gabriel on teini-iästä asti ollut suurin idolini musiikintekijänä sekä inspiraation lähde myös vankkumattomana ihmisoikeuksien ja kulttuurien vuorovaikutuksen puolustajana.
Mielenkiintoista tilaisuudessa oli se, kuinka molemmat palkinnonsaajat ovat vakuuttuneita musiikin voimasta muuttaa maailmaa. Kumpikin on saanut tällä saralla myös paljon aikaan. Säveltäjä, kapellimestari ja ekonomisti Abreu on perustanut kolmekymmentä vuotta sitten klassisen musiikin koulutusverkoston "El Sisteman" Venezualassa, jonka tavoitteena on ollut tuoda musiikin avulla ennen kaikkea slummien köyhille lapsille uskoa omaan osaamiseensa, vahvistaa heidän unelmiaan ja kehittää yhteiskunnassa pärjäämiseen tarvittavia taitoja. Sadattuhannet nuoret ovat Abreun verkoston avulla saaneet vahvan otteen elämään ja monista on tullut taitavia muusikoita.
Peter Gabriel puolestaan on 1980-luvun puolivälistä omistanut suuren osan ajastaan ihmisoikeustyöhön ja maailmanmusiikin edistämiseen. Hänen levy-yhtiönsä on tuonut eri maiden musiikkia laajempaan jakeluun ja saattanut eri maailmanosien artisteja yhteen. Gabrielin World of Music, Art and Dance (WOMAD)-järjestön festivaalit ovat tuoneet maailmanmusiikkia ja muuta -taidetta laajasti esille yli 150 kaupungissa. Gabrielin visiona on ollut myös yhdistää teknologiaa humanitaariseen ja kulttuurityöhön: hänen aloitteestaan vuonna 1989 perustettu Wittness-järjestön tavoitteena on ollut antaa köyhien maiden ihmisoikeuksien puolustajien käyttöön kameroita ja muuta tekniikkaa, jotta vakavat ihmisoikeusrikkomukset voitaisiin nostaa julkiseen keskusteluun.
Liikuttava tilaisuus oli itselleni myös hyvä muistutus siitä, kuinka tärkeää on että me vahvistamme yhteiskunnassa niitä voimia, jotka haluavat rakentaa parempaa huomista. Musiikki on parhaimmillaan tärkeä ihmiskuntaa vahvistava voima. Gabrielin ja Abreun kaltaisia musiikintekijöitä tarvitaan lisää. Päättäjien tehtävänä on ymmärtää kulttuurin ihmiskuntaa rikastuttava voima; ihmiset eivät ole vain numeroita, yhteiskunta ei ole vain taloutta.
Mielenkiintoista tilaisuudessa oli se, kuinka molemmat palkinnonsaajat ovat vakuuttuneita musiikin voimasta muuttaa maailmaa. Kumpikin on saanut tällä saralla myös paljon aikaan. Säveltäjä, kapellimestari ja ekonomisti Abreu on perustanut kolmekymmentä vuotta sitten klassisen musiikin koulutusverkoston "El Sisteman" Venezualassa, jonka tavoitteena on ollut tuoda musiikin avulla ennen kaikkea slummien köyhille lapsille uskoa omaan osaamiseensa, vahvistaa heidän unelmiaan ja kehittää yhteiskunnassa pärjäämiseen tarvittavia taitoja. Sadattuhannet nuoret ovat Abreun verkoston avulla saaneet vahvan otteen elämään ja monista on tullut taitavia muusikoita.
Peter Gabriel puolestaan on 1980-luvun puolivälistä omistanut suuren osan ajastaan ihmisoikeustyöhön ja maailmanmusiikin edistämiseen. Hänen levy-yhtiönsä on tuonut eri maiden musiikkia laajempaan jakeluun ja saattanut eri maailmanosien artisteja yhteen. Gabrielin World of Music, Art and Dance (WOMAD)-järjestön festivaalit ovat tuoneet maailmanmusiikkia ja muuta -taidetta laajasti esille yli 150 kaupungissa. Gabrielin visiona on ollut myös yhdistää teknologiaa humanitaariseen ja kulttuurityöhön: hänen aloitteestaan vuonna 1989 perustettu Wittness-järjestön tavoitteena on ollut antaa köyhien maiden ihmisoikeuksien puolustajien käyttöön kameroita ja muuta tekniikkaa, jotta vakavat ihmisoikeusrikkomukset voitaisiin nostaa julkiseen keskusteluun.
Liikuttava tilaisuus oli itselleni myös hyvä muistutus siitä, kuinka tärkeää on että me vahvistamme yhteiskunnassa niitä voimia, jotka haluavat rakentaa parempaa huomista. Musiikki on parhaimmillaan tärkeä ihmiskuntaa vahvistava voima. Gabrielin ja Abreun kaltaisia musiikintekijöitä tarvitaan lisää. Päättäjien tehtävänä on ymmärtää kulttuurin ihmiskuntaa rikastuttava voima; ihmiset eivät ole vain numeroita, yhteiskunta ei ole vain taloutta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
