Varsin sivistynyt ja yhteiskunnallisesti valveutunut talousmies Jorma Ollila osoitti tänään HS:n haastattelussa jälleen kykyään katsoa kohti tulevaisuutta. Ollila esittää tiukkoja päästörajoja, energiatehokkuuden kaksinkertaistamista ja hiilidioksidipäästöjen puolittamista. Linjakasta puhetta! Ollila myös kertoo yllättyneensä siitä, kuinka öljy- ja energiayhtiöiden tietoisuus ihmisen aiheuttamasta ilmastonmuutoksesta oli jo korkealla tasolla.
Itse olen jo tullut tähän tulokseen jo aiemmin seurattuani kansainvälistä keskustelua: Suomi uhkaa ajautua ilmastopolitiikan kehitysmaaksi. Länsi-Euroopassa mennään jo lujaa eteenpäin. Valtiot satsaavat uusiutuviin energioihin ja asettavat vapaaehtoisia päästötavoitteita (Ruotsi, Iso-Britannia). Suomessa ollaan edelleen lähtökuopissa. Nyt on vihdoin päästävä liikkeelle. Meillä on huippuosaamista puhtaan teknologian tutkimuksessa. Meillä on myös joitakin pioneeriyrityksiä. Laajempi kaupallinen menestys kaatuu kuitenkin siihen, että kotimaassamme ei ole oikeita kannustimia käytössä puhtaan teknologian käyttöönottamiselle! Tästä voimme syyttä vain saamattomia poliitikkoja ja konservatiivista keskustelueliittiämme, joka yrittää edelleen väittää ilmastonmuutoksen torjunnan olevan uhka. Tilanne on aivan päinvastoin: ne maat, jotka tarttuvat tilaisuuteen ja muuttavat yhteiskuntansa koko rakenteen kestävämmäksi, menestyvät. Ne maat, jotka valittavat ilmastonmuutoksen torjunnan uhkaavan "kansallista kilpailukykyä", ovat lopulta ne maat jotka jäävät konservatiiviseen, teolliseen yhteiskuntarakenteeseen, ja häviävät kaikin puolin: niin ekologisesti kuin taloudellisesti.
Ollila korosti myös, että ydinvoima ei voi olla yksi, suuri ratkaisu ongelmaan, vaan tarvitaan ennen kaikkea energiatehokkuuden kaksinkertaistamista ja monipuolista ratkaisuvalikoimaa. Ollila on oikeassa. Ydinvoima on globaalilla tasolla marginaalinen energiantuotantotapa, eikä uraani riitä sen käytön merkittävään lisäämiseen. Myös sen taloudellisuus on kyseenalainen. Puhtaampia, edistyksellisempiä ratkaisuja on jo olemassa, ja panomastalla niiden kehittämiseen ja soveltamiseen niiden kilpailukyky ja kannattavuus vain paranee. Suomella on erinomainen tilaisuus olla edelläkävijä, niin energiantuotannossa kuin kestävämmässä asumisessa ja yhteiskuntarakenteessa. Se tarkoittaa panostamista myös aivan uudella tavalla joukkoliikenteeseen, erityisesti paikalliseen raideliikenteeseen. Tavoitteena pitää olla ekologisesti kestävämpi ja ihmisille viihtyisämpi kaupunkirakenne, jossa joukkoliikenne on aito vaihtoehto ja viihtyvyyden rakentaja.
Herää, Suomi. Jos ette usko vihreitä, kuunnelkaa edes Jorma Ollilaa.
PS. Nyt täytyy lähteä takaisin salibandyturnaukseen, päivän toinen ottelu on edessä. Meillä oli aamulla jo yksi ottelu, hävisimme 9-6 vaikka teinkin kaksi maalia. Nyt täytyy pelata paremmin joukkueena, ja tarvittaessa jättää vaikka omat maalit tekemättä... :)
sunnuntai 28. tammikuuta 2007
tiistai 23. tammikuuta 2007
Kokoomus: Uzbekistanin diktaattorin puolesta!
On vielä aivan pakko palata viime viikkoiseen farssiin, jonka saimme nähdä eduskunnassa Kokoomuksen ydinvoimavälikysymyksen yhteydessä. Ai niin, anteeksi. Siis sen nimi oli "ilmasto- ja energiapoliittinen" välikysymys. No, sen syvällisen sisällön paljastinkin. Ei siis muuta kuin lisää ydinvoimaa, jonka tueksi Kokoomus liitti adjektiivit "puhdas, turvallinen, kotimainen".
Öh. Way to go, kokoomuksen tytöt ja pojat! Hyvin on taustapaperit luettu!
Lainaan vihreiden puoluehallituksen kannaria:
"Ydinvoima ei ole puhdasta, koska yhtä uraanikiloa kohden syntyy kaksi tuhatta kiloa radioaktiivista jätettä. Ydinvoiman kotimaisuusaste ei myöskään pidä paikkaansa, koska viidennen ydinvoimalan rakentaa ranskalais-saksalainen yhteenliittymä saksalaisella lainarahalla ja Ranskan valtion vientituilla käyttäen japanilaista teknologiaa, intialaista suunnittelua ja puolalaista työvoimaa. Suomi ei myöskään rikasta uraania, vaan on riippuvainen ulkoa tuodusta polttoaineesta. Kukaan ei voi myöskään koskaan taata ydinvoiman turvallisuutta kaikissa oloissa. Ydinvoima lisää myös joukkotuhoaseiden leviämisriskiä, mikä on luokiteltu maailman suurimaksi turvallisuusuhkaksi."
[Lisäksi turvallisuudesta voisi todeta, että kyseinen Olkiluoto 3-reaktori on uuden tyyppinen prototyyppi, jota ei ole missään rakennettu eikä sen toimivuudesta ole takeita - rakentaminenkin on viivästynyt kaksi vuotta]
Erityisesti minua ärsyttää se, että suomalaisessa keskustelussa ei koskaan tuoda esille uraanin roolia globaalissa taistelussa luonnonvaroista. Riippuvaisuus uraanista on vähintään yhtä vakava asia yhteiskunnalle kuin öljyriippuvuus. Uraaniesiintymät ovat vain harvojen maiden käsissä, ja nykyisellä kapasiteetilla uraanivarat ehtyvät noin 50 vuoden kuluessa. Ydinvoiman käytön lisääminen ei siis voi olla pitkän aikavälin globaali ratkaisu. Miksi lisätä juuri Suomen energiatalouden riippuvaisuutta uraanin tuottajamaista sekä rikastajamaista, kun meillä olisi erinomainen mahdollisuus lisätä energiaomavaraisuutta ja keskittyä kotimaiseen uusiutuvaan energiaan? Lisäksi mitä enemmän rikastettua uraania maailmalla kiertää, sitä suurempi on riski sen päätymisestä ydinaseisiin terroristien tai diktaattorien käsiin. Onko tämä riski ottamisen arvoinen? Ydinvoima on kyllä aavistuksen vähemmän huono energiantuotantomuoto kuin kivihiili, mutta miksi valita kahden huonon välillä kun parempaakin on tarjolla?
Suomessa viime aikoina käyty keskustelu uraanikaivosvaltauksista on myös osoittanut meillekin, kuinka vaarallisesta kaivostoiminnasta on kyse. Uraania Suomen ydinvoimaloihin louhitaan ainakin Australian Olympic Damin kaivoksesta, Kanadan Saskatchewanin Rabbit Lakella ja McArthur Lakella, Uzbekistanin Navoista, Nigerin Arlitista sekä Venäjän Krasnokamenskista. Uraaninlouhintaan liittyy suuria ympäristö- ja ihmisoikeuskysymyksiä kaikkialla missä sitä tehdään. Australiassa ja Kanadassa louhinnan oheisvaikutuksista saavat nauttia intiaanit ja aboriginaalit.
Mutta uskomattominta on se, että Kokoomus "haluaa" kotimaiseen uusiutuvaan energiaan panostamisen sijaan lisätä Suomen riippuvuutta Uzbekistanin ah niin rakkaasta diktaattorista, kansan suuresta isästä, Islam Karimovista (no, ainakin välillisesti, ehkei ihan tarkoituksella..). Uzbekistan on merkittävä uraanin tuottajavaltio, ja muiden luonnonvarojen ohessa uraanista saatavat tulot ylläpitävät Karimovin hirmuvaltaa. Karimov murskasi opposition aseettomat mielenosoitukset verisesti toukokuussa 2005, ja käyttää systemaattisesti kidutusta (mm. kuoliaaksi keittämistä) osana maansa "oikeusjärjestelmää". Karimov on ajankohtainen juuri tänään, sillä tänään tulee kuluneeksi seitsemän vuotta edellisistä presidentinvaaleista. Uzbekistanin lain mukaan uudet vaalit olisi pitänyt järjestää ennen seitsemän vuoden täyttymistä, mutta presidentillä lienee muuta tekemistä kun ei ole vielä uusista vaaleista ilmoittanut. Kauhean moni Uzbekistanissa ei ole varmastikaan uskaltunut asiasta häneltä kysyä.
Haluammeko siis antaa Karimoville lisää rahaa hänen kirstuihinsa? Vähintä, mitä suomalaisen ydinvoimateollisuuden pitäisi tehdä, on ilmoittaa lopettavansa alkuperältään uzbekistanilaisen rikastetun uraanin tuonti maahan.
Ja sen jälkeen - kun kerran aivotoiminta on päässä alkanut - kannattaisi ryhtyä miettimään, olisiko sittenkin fiksumpaa keskittyä kotimaista huippuosaamista ja -teknologiaa hyödyntäviin, työllistäviin ja vientimahdollisuuksia luoviin energiaratkaisuihin: kotimaiseen metsä- ja peltoenergiaan, biomassaan, pellettilämmitykseen, maalämpöön, lämpöpumppuihin, matalaenergiarakentamiseen, tuulivoimaan, aurinkovoimaan, energiatehokkaisiin tuotteisiin, energiansäästöön, vetyenergian kehittämiseen...
Takertuminen menneen ajan teknologiaan sitoisi suomalaisia pääomia niin, että päätös kuudennen ydinvoimalareaktorin rakentamisesta estäisi uusiutuvien energianlähteiden kehittämistä ja käyttöönottoa 2010-luvun jälkipuoliskolle asti (reaktori voisi teollisuudenkin arvioiden mukaan olla valmis aikaisintana 2016). Vaihtoehtoja riittää: pelkästään metsähakkeen tehokkaalla käytöllä voitaisiin tuottaa liki yhden ydinvoimalan tuotannon verran sähköä.
Työ ilmastonmuutoksen torjumiseksi ja kestävämmän energiantuotannon puolesta on aloitettava heti, ja rahat sijoitettava kehittyviin pitkän aikavälin teknologioihin - ei ydinvoiman kaltaiseen väliaikaiseen hätäratkaisuun.
(PS. Tässä kirjoituksessa en puutu siihen, miksi ydinvoimaa pidetään taloudellisesti kannattavana juuri ja vain Suomessa. Siihen palaan joku toinen kerta)
Demokraatit Bushin perintöä jakamassa
Viime lauantaina saimme kuulla Yhdysvalloista odotetun uutisen: Hillary Clinton lähtee presidentinvaalien ehdokkaaksi demokraattien esivaaleihin. Barack Obama ilmoitti lähdöstään jo pari päivää aikaisemmin. Kärkiehdokkaat ovat nyt kehissä. Onko aika kypsä ensimmäiselle naispresidentille tai tummaihoiselle presidentille?
Itse odotan Yhdysvaltain presidentinvaaleja innolla. Keskeisin syy on ilmastopolitiikassa. Kaikki varteenotettavat ehdokkaat ottavat ilmastopolitiikan edes jossain määrin vakavasti, republikaanien McCain mukaan lukien. Bushin taantumuksen aika lienee kahden vuoden päästä vihdoin takana. Jo nyt toistakymmentä osavaltiota on sitoutunut Kioton sopimukseen, ja liittovaltion tullessa mukaan saa globaali ilmastopolitiikka uutta potkua.
Demokraatit ovat tällä hetkellä presidentinvaalien ennakkoveikkailuissa etulyöntiasemassa. Bushin suosio on pohjalukemissa, ja mies ei vain tajua lopettaa Irakin seikkailuaan. Demokraatit voittivat jo kongressivaalit, mutta vasta presidentinvaalit on todellinen testi Yhdysvaltain tulevasta suunnasta. Kun ajatellaan Bushin vaikutusta maailman kehitykseen, voi sanoa kyseessä olevan todellisen vedenjakajan. Ajatelkaa, miltä maailma näyttäisi, jos Al Gore olisi valittu seitsemän vuotta sitten?
Suomen näkökulmasta Yhdysvaltain valinnan toinen kiinnostava aspekti liittyy turvallisuuspolitiikkaan. Itselleni keskeisin Nato-jäsenyyden vastainen argumentti on siinä, että ei ole mitään järkeä liittyä sotilasliittoon, jota johtava suurvalta ei noudata kansainvälistä oikeutta ja jonka ulkopolitiikka lietsoo vastakkainasettelua eri kulttuuripiirien välillä. Entä jos Yhdysvaltain ulkopolitiikka muuttuu? Entä jos Nato oikeasti ryhtyy YK:n apuhansikkaaksi, globaalin rauhanturvaamisen erikoisjoukoiksi? Sillä olisi organisaationa edellytykset siihen, jos poliittista tahtoa vain löytyy.
Jäämme odottamaan kiinnostuksella. Siihen asti kannattaa pysyä jäsenyydestä loitolla, ja seuraavan eduskuntakauden aikana ei ole tarvetta muutoksiin. Yhteistyökumppanina voimme osallistua kannatettaviin operaatioihin, mutta säilyttää oikeutemme vastustaa ristiriitoja lietsovaa sotapolitiikkaa. Eihän jäsenenkään olisi tietenkään pakko ottaa osaa kaikkiin Naton operaatioihin - mutta kun tietää kuinka mielellään suomalainen poliittinen eliitti on rähmällään isojen poikien suuntaan... Ehkei nyt kuitenkaan kannata kokeilla! :)
Itse odotan Yhdysvaltain presidentinvaaleja innolla. Keskeisin syy on ilmastopolitiikassa. Kaikki varteenotettavat ehdokkaat ottavat ilmastopolitiikan edes jossain määrin vakavasti, republikaanien McCain mukaan lukien. Bushin taantumuksen aika lienee kahden vuoden päästä vihdoin takana. Jo nyt toistakymmentä osavaltiota on sitoutunut Kioton sopimukseen, ja liittovaltion tullessa mukaan saa globaali ilmastopolitiikka uutta potkua.
Demokraatit ovat tällä hetkellä presidentinvaalien ennakkoveikkailuissa etulyöntiasemassa. Bushin suosio on pohjalukemissa, ja mies ei vain tajua lopettaa Irakin seikkailuaan. Demokraatit voittivat jo kongressivaalit, mutta vasta presidentinvaalit on todellinen testi Yhdysvaltain tulevasta suunnasta. Kun ajatellaan Bushin vaikutusta maailman kehitykseen, voi sanoa kyseessä olevan todellisen vedenjakajan. Ajatelkaa, miltä maailma näyttäisi, jos Al Gore olisi valittu seitsemän vuotta sitten?
Suomen näkökulmasta Yhdysvaltain valinnan toinen kiinnostava aspekti liittyy turvallisuuspolitiikkaan. Itselleni keskeisin Nato-jäsenyyden vastainen argumentti on siinä, että ei ole mitään järkeä liittyä sotilasliittoon, jota johtava suurvalta ei noudata kansainvälistä oikeutta ja jonka ulkopolitiikka lietsoo vastakkainasettelua eri kulttuuripiirien välillä. Entä jos Yhdysvaltain ulkopolitiikka muuttuu? Entä jos Nato oikeasti ryhtyy YK:n apuhansikkaaksi, globaalin rauhanturvaamisen erikoisjoukoiksi? Sillä olisi organisaationa edellytykset siihen, jos poliittista tahtoa vain löytyy.
Jäämme odottamaan kiinnostuksella. Siihen asti kannattaa pysyä jäsenyydestä loitolla, ja seuraavan eduskuntakauden aikana ei ole tarvetta muutoksiin. Yhteistyökumppanina voimme osallistua kannatettaviin operaatioihin, mutta säilyttää oikeutemme vastustaa ristiriitoja lietsovaa sotapolitiikkaa. Eihän jäsenenkään olisi tietenkään pakko ottaa osaa kaikkiin Naton operaatioihin - mutta kun tietää kuinka mielellään suomalainen poliittinen eliitti on rähmällään isojen poikien suuntaan... Ehkei nyt kuitenkaan kannata kokeilla! :)
sunnuntai 21. tammikuuta 2007
Nyt se alkaa! (miksi olen ehdokkaana ja miksi vihreitä tarvitaan)
Hyvät lukijat,
Olen vihdoin saanut päivitettyä nettisivuni kevään 2007 eduskuntavaaleja varten. Nettisivut ovat viivästyneet, kun on ollut kiireitä puolueen tehtävissä ja Turun kunnallispolitiikassa. Nyt vaalikampanja alkaa kuitenkin toden teolla. Samalla aloitan oikein kunnon blogin pitämisen. Pidin edellisillä kotisivuillani blogia tai päiväkirjaa jo syksystä 2002, joten olin useimpia muita edellä silloin - nythän kaikki ehdokkaat pitävät blogia. Nyt on tarkoitukseni kuitenkin kirjoittaa useammin ja terävämmin; kuten blogia pitääkin kirjoittaa.
Miksi olen (taas) ehdokkaana? Koska en ole menettänyt uskoani siihen, että Suomessa ja maailmassa voisivat asiat olla paremmin - enkä myöskään siihen, että minä pystyn tekemään hyvää työtä sen eteen. Politiikka on minulle intohimon asia. Olen pienestä pitäen ollut kiinnostunut yhteiskunnallisista ilmiöistä ja eri kulttuureista. 10-vuotiaan leikin karttapallon kanssa ja mietin, miten ihmiset mahtavat eri puolilla maailmaa elää. Luin eri kulttuureista, erityisen ihastunut oli sumerilaiseen ja babylonilaiseen historiaan. Sittemmin minusta onkin tullut "oikealta ammatiltani" historiantutkija - tutkin tosin lähihistoriaa, Suomen ulkopolitiikan murrosta 1990-luvun taitteessa.
Tämä kiinnostus yhteisten asioiden järjestykseen pitää minut siis politiikassa. Historioitsijana tiedän, että yhteiskunnan kehitys muodostuu ihmisten ja yhteisöjen valinnoista. En inhoa mitään sen enempää kuin "vaihtoehdottomuuden" retoriikkaa - "näin on nyt pakko tehdä", "tämän on reaalipolitiikkaa". Aina on vaihtoehtoja. On joko älyllistä laiskuutta tai tarkoituksenmukaista valehtelua väittää muuta. Todennäköisesti näin sanotaan vain siksi, että se kuulostaa vakavalta perustelulta. Miksi kukaan vastustaisi jotain, jos ei ole vaihtoehtoja? Tällaisen ajattelun ongelmana on vain se, että yhteiskunta ajelehtii kenenkään ohjaamatta kohti hämärää tulevaisuutta. Tulevaisuus on tehtävä, ja kannattaa miettiä millaisen siitä haluaa.
Itse olen vihreä siksi, että uskon uudenlaiseen politiikkaan ja demokratiaan. Vihreät lähtevät siitä, että sellainen demokratia ei riitä, jossa ihmiset antavat äänensä kerran neljässä vuodessa (hämärien lupausten perusteella) ja politiikot puuhastelevat sen jälkeen omiaan. Ei. Demokratiaa on elävää vuorovaikutteisuutta, yhteistä tahtotilaa, tie jota taivalletaan yhdessä. Ihmisten mielipiteitä on kysyttävä myös asioissa - tarvitsemme lisää kansanäänestyksiä, lisää mahdollisuuksia osallistua niin kylissä, kaupungeissa kuin Euroopan Unionissa. Kansalaisjärjestön rooli on tärkeä, niin vanhojen ja perinteisten (Mannerheimon lastensuojeluliitosta ja SPR:sta) kuin uudempienkin (Greenpeaceen ja Attaciin). Kansalaisjärjestöt on puoluepoliittisen osallistumisen rinnalla oleva toisenlainen osallistumisen muoto, ja puolueiden on otettava ne mukaan politiikan asialistan määrittelyyn ja keskusteluun.
Olen vihreä myös siksi, että yhteiskuntamme tarvitsee perustavanlaatuista muutosta. Perinteinen oikeisto-vasemmistojako ei ole täysin hävinnyt, mutta se ei ole olennaisin jako. Olennaista nykyään on seuraava jako:
1) sisällötön usko "kilpailukykyyn", "tehostamiseen", "tuottavuuteen", ylipäätään koko politiikan ulkoistamiseen markkinoille, jonnekin keskustelujen ulkopuolelle, hämärään, pimeään, "näkymättömän käden" ohjattavaksi ;
2) Usko siihen, että politiikalla voidaan ohjata yhteiskuntaa ja sen taloutta. Usko siihen, että talous ei ole päämäärä, vaan väline, ja että sitä on tietoisesti ohjattava halutun päämäärän saavuttamiseksi. Vihreillä tämä päämäärä on hyvä elämänlaatu ja kestävä yhteiskunta, niin sosiaalisesti kuin ekologisestikin. Yhteiskunta, jossa ihmisten yksilöllinen vapaus - mahdollisuus elää haluamaansa elämää, haluamallaan tavalla, riippumatta seksuaalisesta suuntautumisesta, elämäntavasta, harrastuksista, työpaikasta tai perhetilanteesta - on maksimoitu, mutta jossa pidetään huolta tasa-arvosta, suvaitsevaisuudesta, yhteisöllisyydestä ja vähempiosaisista. Yksilöllisyyttä rajataan vain silloin, kun koko yhteisön etu sitä vaatii.
Tämä ajattelu rikkoo perinteistä poliittista kenttää - vihreillä on yhteistä arvoliberaalien porvarien kanssa, ja solidaarisuutta ja vapaamielisyyttä korostavien vasemmistolaisten kanssa. Mutta oikeistolaiset ja vasemmistolaiset konservatiivit - auta armias, niitä on paljon! - ovat vastapoolimme. Tasa-arvoa on usein helpompi ajaa vasemmiston kanssa, mutta ay-jyrien tasa-arvoajattelu voi vaikeuttaa tätä. Yksilöllistä valinnanvapautta - positiivisessa mielessä - on usein helpompi ajaa sosiaaliliberaalien oikeistolaisten kanssa; mutta silloin vaarana, on että heikompien etua ei suojata riittävästi. Haluamme esimerkiksi lisää mahdollisuutta pienten lasten vanhemmille lyhentää työaikaansa sopimalla siitä työnantajansa kanssa - tällöin vasemmisto voi vastustaa sitä siksi, että se rikkoo kollektiivisen sopimisen periaatetta. Oikeisto puolestaan haluaa paikallista sopimista, mutta ei siksi, että se auttaa ihmisiä heidän omissa valinnoissaan, vaan siksi, että se antaa työnantajille lisää valtaa määritellä työehtoja. Meitä tarvitaan, jotta yksittäisen ihmisen näkökulma ei unohdu.
Vihreitä tarvitaan siis varmistamaan, että arvoliberaali, kestävään kehitykseen ja hyvään elämänlaatuun sitoutunut ajattelu menee eteenpäin - yhteistyökumppanista riippumatta. Ilman meitä tällainen ajattelu olisi Suomessa pahasti alakynnessä konservatismin, suvaitsemattomuuden, sovinismin, korporatismin tai elitismin vietävänä. Toivon mielelläni, että vasemmisto löytää uudestaan piilevän taipumuksensa solidaarisuuteen ja globaaliin oikeudenmukaisuuteen. Toivon myös, että oikeistossa korostuvat arvoliberaalit sivistysideaalit. Me haastamme heitä siihen, ja ääni meille on omiaan haastamaan muita puolueita tulemaan samalle tielle.
Olen vihdoin saanut päivitettyä nettisivuni kevään 2007 eduskuntavaaleja varten. Nettisivut ovat viivästyneet, kun on ollut kiireitä puolueen tehtävissä ja Turun kunnallispolitiikassa. Nyt vaalikampanja alkaa kuitenkin toden teolla. Samalla aloitan oikein kunnon blogin pitämisen. Pidin edellisillä kotisivuillani blogia tai päiväkirjaa jo syksystä 2002, joten olin useimpia muita edellä silloin - nythän kaikki ehdokkaat pitävät blogia. Nyt on tarkoitukseni kuitenkin kirjoittaa useammin ja terävämmin; kuten blogia pitääkin kirjoittaa.
Miksi olen (taas) ehdokkaana? Koska en ole menettänyt uskoani siihen, että Suomessa ja maailmassa voisivat asiat olla paremmin - enkä myöskään siihen, että minä pystyn tekemään hyvää työtä sen eteen. Politiikka on minulle intohimon asia. Olen pienestä pitäen ollut kiinnostunut yhteiskunnallisista ilmiöistä ja eri kulttuureista. 10-vuotiaan leikin karttapallon kanssa ja mietin, miten ihmiset mahtavat eri puolilla maailmaa elää. Luin eri kulttuureista, erityisen ihastunut oli sumerilaiseen ja babylonilaiseen historiaan. Sittemmin minusta onkin tullut "oikealta ammatiltani" historiantutkija - tutkin tosin lähihistoriaa, Suomen ulkopolitiikan murrosta 1990-luvun taitteessa.
Tämä kiinnostus yhteisten asioiden järjestykseen pitää minut siis politiikassa. Historioitsijana tiedän, että yhteiskunnan kehitys muodostuu ihmisten ja yhteisöjen valinnoista. En inhoa mitään sen enempää kuin "vaihtoehdottomuuden" retoriikkaa - "näin on nyt pakko tehdä", "tämän on reaalipolitiikkaa". Aina on vaihtoehtoja. On joko älyllistä laiskuutta tai tarkoituksenmukaista valehtelua väittää muuta. Todennäköisesti näin sanotaan vain siksi, että se kuulostaa vakavalta perustelulta. Miksi kukaan vastustaisi jotain, jos ei ole vaihtoehtoja? Tällaisen ajattelun ongelmana on vain se, että yhteiskunta ajelehtii kenenkään ohjaamatta kohti hämärää tulevaisuutta. Tulevaisuus on tehtävä, ja kannattaa miettiä millaisen siitä haluaa.
Itse olen vihreä siksi, että uskon uudenlaiseen politiikkaan ja demokratiaan. Vihreät lähtevät siitä, että sellainen demokratia ei riitä, jossa ihmiset antavat äänensä kerran neljässä vuodessa (hämärien lupausten perusteella) ja politiikot puuhastelevat sen jälkeen omiaan. Ei. Demokratiaa on elävää vuorovaikutteisuutta, yhteistä tahtotilaa, tie jota taivalletaan yhdessä. Ihmisten mielipiteitä on kysyttävä myös asioissa - tarvitsemme lisää kansanäänestyksiä, lisää mahdollisuuksia osallistua niin kylissä, kaupungeissa kuin Euroopan Unionissa. Kansalaisjärjestön rooli on tärkeä, niin vanhojen ja perinteisten (Mannerheimon lastensuojeluliitosta ja SPR:sta) kuin uudempienkin (Greenpeaceen ja Attaciin). Kansalaisjärjestöt on puoluepoliittisen osallistumisen rinnalla oleva toisenlainen osallistumisen muoto, ja puolueiden on otettava ne mukaan politiikan asialistan määrittelyyn ja keskusteluun.
Olen vihreä myös siksi, että yhteiskuntamme tarvitsee perustavanlaatuista muutosta. Perinteinen oikeisto-vasemmistojako ei ole täysin hävinnyt, mutta se ei ole olennaisin jako. Olennaista nykyään on seuraava jako:
1) sisällötön usko "kilpailukykyyn", "tehostamiseen", "tuottavuuteen", ylipäätään koko politiikan ulkoistamiseen markkinoille, jonnekin keskustelujen ulkopuolelle, hämärään, pimeään, "näkymättömän käden" ohjattavaksi ;
2) Usko siihen, että politiikalla voidaan ohjata yhteiskuntaa ja sen taloutta. Usko siihen, että talous ei ole päämäärä, vaan väline, ja että sitä on tietoisesti ohjattava halutun päämäärän saavuttamiseksi. Vihreillä tämä päämäärä on hyvä elämänlaatu ja kestävä yhteiskunta, niin sosiaalisesti kuin ekologisestikin. Yhteiskunta, jossa ihmisten yksilöllinen vapaus - mahdollisuus elää haluamaansa elämää, haluamallaan tavalla, riippumatta seksuaalisesta suuntautumisesta, elämäntavasta, harrastuksista, työpaikasta tai perhetilanteesta - on maksimoitu, mutta jossa pidetään huolta tasa-arvosta, suvaitsevaisuudesta, yhteisöllisyydestä ja vähempiosaisista. Yksilöllisyyttä rajataan vain silloin, kun koko yhteisön etu sitä vaatii.
Tämä ajattelu rikkoo perinteistä poliittista kenttää - vihreillä on yhteistä arvoliberaalien porvarien kanssa, ja solidaarisuutta ja vapaamielisyyttä korostavien vasemmistolaisten kanssa. Mutta oikeistolaiset ja vasemmistolaiset konservatiivit - auta armias, niitä on paljon! - ovat vastapoolimme. Tasa-arvoa on usein helpompi ajaa vasemmiston kanssa, mutta ay-jyrien tasa-arvoajattelu voi vaikeuttaa tätä. Yksilöllistä valinnanvapautta - positiivisessa mielessä - on usein helpompi ajaa sosiaaliliberaalien oikeistolaisten kanssa; mutta silloin vaarana, on että heikompien etua ei suojata riittävästi. Haluamme esimerkiksi lisää mahdollisuutta pienten lasten vanhemmille lyhentää työaikaansa sopimalla siitä työnantajansa kanssa - tällöin vasemmisto voi vastustaa sitä siksi, että se rikkoo kollektiivisen sopimisen periaatetta. Oikeisto puolestaan haluaa paikallista sopimista, mutta ei siksi, että se auttaa ihmisiä heidän omissa valinnoissaan, vaan siksi, että se antaa työnantajille lisää valtaa määritellä työehtoja. Meitä tarvitaan, jotta yksittäisen ihmisen näkökulma ei unohdu.
Vihreitä tarvitaan siis varmistamaan, että arvoliberaali, kestävään kehitykseen ja hyvään elämänlaatuun sitoutunut ajattelu menee eteenpäin - yhteistyökumppanista riippumatta. Ilman meitä tällainen ajattelu olisi Suomessa pahasti alakynnessä konservatismin, suvaitsemattomuuden, sovinismin, korporatismin tai elitismin vietävänä. Toivon mielelläni, että vasemmisto löytää uudestaan piilevän taipumuksensa solidaarisuuteen ja globaaliin oikeudenmukaisuuteen. Toivon myös, että oikeistossa korostuvat arvoliberaalit sivistysideaalit. Me haastamme heitä siihen, ja ääni meille on omiaan haastamaan muita puolueita tulemaan samalle tielle.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
