Tänään aamulehden lukeminen oli poikkeuksellisen innostava kokemus. Suosittelen kaikkia lukemaan ulkopolitiikan ammattilaisen ja Suomen entisen Yhdysvaltain-suurlähettilään Richard Müllerin kiinnostavan aliokirjoituksen tämän päivän Turun Sanomista. (Suomen poliittinen johto epäonnistui Washingtonissa)
Müller pohtii kirjoituksessaan Suomen ulkopoliittisen linjan esittämisen jämähtämistä neuvostoaikaisen liturgian tasolle (tosin keskittyen suppeasti ulkopolitiikan johdon esiintymisiin Washingtonissa). Kaikesta asiasisältökritiikistä en ole samaa mieltä (kyllä ilmastonmuutoksen merkityksestä kansainvälisessä politiikassa voi puhua taitavasti myös Yhdysvalloissa), mutta kirjoitus herättää silti ajatuksia. Kuvaako esitysten taso ulkopolitiikan taustalla olevan ajattelun heikkoutta?
Olen itse miettinyt sitä, että Suomesta puuttuu ylipäätään analyyttinen ulkopoliittinen keskustelu. Ruotsissa molemmat päivälehdet (Svenska Dagbladet ja Dagens Nyheter) pystyvät säännölliseen korkeatasoiseen keskusteluun, johon myös poliitikot ottavat osaa. Meillä ulkopoliittinen keskustelu muodostuu siitä, että keski-iän ohittanut mies puhuu syvällä rintaäänellä luottamusta herättäen (ts. tylsästi, vailla älyllistä analyysiä) pitkältä historiasta periytyviä taikasanoja. Ainoana keskustelun aiheena on vanhentunut vastakkainasettelu, jossa vanhat vasemmistolaiset valittavat länsimaisten järjestöjen olevan unilateralistisia ja haluavat "tasapainoista ulkopolitiikkaa" Venäjän ja lännen välillä, ja oikeistolaiset haluavat edelleen voittaa kylmän sodan saamalla Suomen Natoon, kummatkin asia-argumenteista välittämättä.
Yksi ongelma on perusasenteessa: Suomessa on tapana miettiä vain suppeasti omaa lähiympäristöä kylmän sodan ajalta periytyvän reaalipoliittisen turvallisuusajattelun pohjalta. Korkealaatuinen ulkopoliittinen analyysi edellyttää kuitenkin laajaa keskustelua koko kansainvälisen järjestelmän kehittymisestä. Mikä on Euroopan rooli 2000-luvun, "Tyynenmeren vuosisadan", kansainvälisessä järjestelmässä? Kuka Suomessa esittää analyysiä Kiinan ja Intian nousun vaikutuksesta kansainväliseen turvallisuusjärjestelmään? Entäpä kuka pohtii eri kulttuuristen lähtökohtien vaikutusta konfliktien taustalla? Usein saa pettymyksekseen huomata sen, että kun itse lukee brittiläisen The Economistin syväanalyysiä vaikkapa Al Qaidan suosion laskusta sunnien keskuudessa sekuläärien sunnijohtajien syrjäyttäessä heidät, niin Suomessa media kysyy päivystävältä everstiltä latteuksia Al Qaidan, Hizbollahin ja Iranin yhteisestä vallankaappauksesta - aivan kuin shiaradikaalit ja sunniradikaalit olisivat samaa maata. "One size fits all"-everstiasiantuntijoita yhtään väheksymättä, se ei riitä luomaan todellista keskustelua.
Ollessani ulkopolitiikan tutkija, opiskellessani Iso-Britanniassa ja työskennellässäni suurlähetystössä Indonesiassa sain osallistua yhteen jos toiseen korkeatasoiseen ulkopoliittiseen seminaariin. Lontoon koulussani School of Slavonic and East European Studies'issa oli tavallista, että erityisesti Itä-Euroopan johtavat poliitikot tulivat luennoimaan - ja monet pitivät hienoja, analyyttisiä puheenvuoroja Euroopan ja maailman kehityksestä. Tästä tulevaisuussuuntautuneesta analyysistä taaksepäin katsovassa Suomessa olisi oppimista.
Ei maailmalla olla kiinnostuneita latteuksista, vaikka ne kelpaisivatkin Suomessa keskivertoyleisölle. Jos ulkopoliittinen johtomme haluaa osallistua maailmanjärjestyksen rakentamiseen, rimaa on nostettava. Pohjanoteeraus oli se, kun ministeri Kanerva kertoi Iltalehdessä naureskelleensa senaattori McCainin kanssa siitä, että "Yhdysvaltain tuleva presidentti pitää sitten Suomen maailmankartalla." Kuulostaako tutulta 1970-lukulaiselta ajattelulta, ilmansuunta on vain vaihtunut? Minkä kuvan tämä antaa McCainille Suomen poliittisen johdon ammattitaidosta? Ministeri Kanerva on taitava poliitikko, ja häneltä on lupa odottaa enemmän.
Myös medialta on syytä odottaa enemmän. Iltapäivälehdet keskittyvät kuolaamaan ulkoministeri Kanervan ja Secretary of State Ricen tapaamisen kivoista kuvista ja tunnelmasta. Eikö heidänkin kannattaisi soittaa edes yhdelle Yhdysvaltain johtavalle turvallisuuspolitiikan asiantuntijalle kysyäkseen, mitä kuvauksellinen ulkoministerimme sai vierailullaan todella aikaiseksi?
Riman nostaminen nykyisestä tasosta ei pitäisi todellakaan olla vaikeaa...
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti